keskiviikko 30. joulukuuta 2015

kyllä se siitä!

Enpä olisi ehkä vielä viikko sittenkään uskonut, että tammikuun alussa voisin oikeasti osallistua ohjattuihin agilitytreeneihin. Mutta niin se vaan on, että vähitellen tämä alkaa taas sujua. :) Kiihdyttäminen ja jarruttaminen ovat vielä köpöä ja kankeaa, mutta eipä se taito kai palaa kuin kiihdyttämällä ja jarruttamalla.

Treenissä ei ollut oikeastaan mitään muuta pointtia kuin se, että mustavalkoiset auttoivat minua treenaamaan. Tuli kuitenkin todettua, että finkki (tai mikä onkaan) kääntää varsin kivasti kovasta vauhdista kumpaakin mustavalkoista. 

maanantai 28. joulukuuta 2015

kotiinpaluu

Lahdesta kotiin Helsinkiin. Avain oveen ja ovi auki. Ehdin ajatella, että olenko jättänyt parvekkeen oven auki lähtiessäni, sillä ulko-ovi pistää vastaan, kun vedän sen auki. Jälkikäteen kyllä ymmärrän ajatuskulun järjettömyyden, sillä eihän auki oleva parvekkeen ovi aiheuta alipainetta asuntoon.

Sisään astuessanikaan en huomaa mitään sen ihmeempää. Kunnes huomaan. Eteiseen on jätetty käsin kirjoitettu lappu. "Ota yhteyttä tähän numeroon.." ..ja oikeastaan ennen kuin ehdin ymmärtää, mitä juuri luin, ovikello soi. Pistän koirat vessaan ja avaan oven. Putkimies, vesi-imuri, joku kolmas mies, joka kertoo omistavansa vesikoiran. Ruskeavalkoinen kuin Kola. Sekin on arka. Yksi kertoo baarien vessojen tukoksista. Yksi kehuu hienoa parkettia. (Johon vastaan, että aika myöhäistä sitä on kehua.) Voi hurja, kun sä menet täällä sukat jalassa, meillä on kengät.. Ei se mitään. Mun jalat on jo ihan litimärät ja ihan sama. Mustavalkoiset tuijottavat hiljaa kolmea itäisen Helsingin viisasta miestä. Kola murisee sängyllä.

Kyllä tämä tästä, sanoo joku. Kyllä minä sen tiedän. Aina asiat selviävät, tavalla tai toisella. Eikä tässä kukaan ole edes kuolemassa. Kunhan vain saan varmistuksen, ettei tätä kaadeta jollakin kummallisella tavalla minun syykseni, niin kyllä se siitä. Ja vaikka kaadettaisi minun syykseni (mikä olisi kyllä mielenkiintoista, koska en ollut kotona, kun vahinko sattui ja vedet tulivat lavuaarista lattialle, koska joku jossain toisessa asunnossa laski putkistoon vettä - joten putkitukoksen on pakko olla taloyhtiön yhteisessä putkikanavassa), niin sekään ei olisi maailman loppu tai elämäni päätepiste. Syyllisenäkään en joutuisi vankilaan tai karkoitetuksi Suomesta. En kuolisi nälkään tai viluun. Sellaista se on sivistysvaltiossa.

Kosteuskartoitus? Mistä ostit mattosi? Milloin? Paljonko se maksoi? Oliko lavuaarissa astioita? Mistä tukos johtui? Millaisia vahinkoja alakerran asunto on kärsinyt?

Paljon kysymyksiä. Vähän vastauksia.

Olen ihminen, joka yllättävässä tai pelottavassa tilanteessa säilyttää hermonsa. Se on tullut koettua jo niin monta kertaa, että nykyään tiedostan sen varsin hyvin. Oppilaan pahasti murtunut käsi. Polvesi leikataan viikon päästä. Edellä ajanut auto ajaa jarruttamatta liikenteenjakajaan. Maassa makaa ihminen, johon ei saa kontaktia. Auto kääntyy oman autoni eteen ja sitten rysähtää. Auto karkaa lapasesta ja päätyy lumivallin päälle. Vesivahinko. Toinen vesivahinko. Ja niin edelleen. En mene tunne edellä. Teen sen mitä pitää, ja ehkä pelästyn tai järkytyn jälkikäteen, jos se silloin aivojen mielestä on vielä tarpeellista. Liikenteenjakajaan ajaneen auton kolaripaikalla oli, muuten aika harvoin on.

Asiat lähtevät etenemään jollakin tavalla. Kosteuskartoittaja soittaa ja tulee mittareineen kylään. Minä saan jostain asunnon. Koirat asuvat kanssani tai jossain muualla. Parketti korvataan tai ei korvata. Joku kantaa kymmeniä ja kymmeniä kiloja painavan olohuoneen litimärän karvalankamaton pois. Lattiat avataan ja lopulta suljetaan.

Sellainen kotiinpaluu.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

joulu - pikkukalifien kulta-aika

Jouluaattona sekä Kola että Pika halusivat jakaa lahjoja. Itselleen. Ja siitähän se rähinä syntyi. Kuusen alla alkoi mylläkkä - joka kylläkin päättyi melkein yhtä nopeasti kuin alkoikin. Noki syöksyi suukottelemaan Pikaa kurittavaa Kolaa ja lopulta mylläkän keskeltä jaloilleen päässyttä Pikaa. Mutta Noki ei unohtanut, mitä tapahtui. Eikä Pikakaan unohtanut. Pika oli ilmiselvästi selvinnyt myllytyksestä vähemmällä kuin oli olettanut, sillä nostin Kolan sen päältä pois kesken toimituksen. Niinpä Pika teki päätelmän, että sen aika kalifina on alkanut, ja minä olen siirtynyt Pikkarin valtakunnan apulaisylijohtajaksi.

Kolaa alkoi nyppiä Pikkarin asenteen muutos hieman viiveellä. Nokia puolestaan nyppi välittömästi. Noki on urputtanut, jurputtanut, kiroillut, nuollut itseään rauhoitellakseen Pikan naaman litimäräksi kerta toisensa perään, murissut lisää ja nuollut vähän enemmän.

Ja Pika on yrittänyt joka käänteessä kopsutella kepillä jäätä. Jos Kolaa tuijottaa ja nostaa häntänsä pystyyn... niin mitä sitten...? Jos tuijottaa ja vähän värisyttää huulta... niin mitä sitten..? Tai jos murisee Nokille... niin mitä sitten...? (Sitten Nokikin murisee ja lopulta Pika seisoo nuoltavana. Sitä sitten.) Ei se vieläkään noussut pikkukalifista kalifiksi. Yrityksestä 10 pistettä kuitenkin. ;)

Noki on vanhentunut joulun aikana varmaan kymmenen vuotta, niin tiukasti se on yrittänyt pitää tasapainoa, kuria ja rauhaa yhtäaikaisesti Pikalle, Miskalle ja Taimille. :D Nokin otsalihakset ovat teräskunnossa, sillä otsan rypistely on ollut aika pysyväisluonteinen tila jo monta päivää. Noki parka. ;)

-------------------

Pääsin testaamaan unicycleä joulun pyhinä. Yllättävän helppoa ja hauskaa! (Ja aika tosi yllättävän hintava tuollainen masiina. :O ) Suosittelen testaamaan, jos mahdollisuus siihen tulee. Vielä en oppinut ajelemaan ilman apupyöriä, mutta aika nopeasti sekin olisi onnistunut, jos harjoituskertoja olisi ollut pari enemmän.


Polven kuulumisia:
Hidasta kylmyyttä. Normaalisti hermostoon kytketty iho tuntee kylmän, jos se tuntee kivun. Ja toisin päin. Näin minulle anestesialääkäri sanoi. Leikatun jalan sääri ei ole tuntenut mitään neljään kuukauteen. Nyt sitä kihelmöi. Ja se lähettää kivun tunnetta, vaikkei ole mitään syytä. Mutta ei se kosketusta ole silti osannut tuntea. Tunto on kuitenkin ilmiselvästi palaamassa, sillä iho on alkanut tuntea hitaasti kylmyyttä. Normaalisti reagoivat hermot toimittavat informaation kylmyydestä silmänräpäystä nopeammin aivoille käsiteltäväksi. Minun aivoni saavat tiedon kylmästä usean sekunnin viiveellä. Mutta ne saavat tiedon!

tiistai 22. joulukuuta 2015

viu! x2

Ei yhtä ilman toista. Mutta toivottavasti kaksi ilman kolmatta.

Kolan niskajumi oli ja meni. Kolasta kuoriutui oikea itse hyväntuulisuus, kun jäykkyys katosi. Se on leikkinyt hammaspainia jo vaikka miten monta kertaa tässä lähipäivinä minun kanssani - ja tuota se ei ole tehnyt ikuisuuksiin.

Mutta eihän jumittaminen Kolaan jäänyt. Mustavalkoiset ottivat toisistaan osumaa peltolenkillä ja päivä tai kaksi myöhemmin Pika alkoi vingahdella erinäisissä tilanteissa. Se ei halunnut hypätä sohvalle eikä repinyt leluja. Varasin ajan Herttaan, mutta kun se sitten kuitenkin oli suhteellisen selkeää, että erittäin todennäköisesti kyse on lihasjumista, niin vaihdoin suunnitelmaa ja vein Pikan Riinalle fyssaroitavaksi.

Yleensä pystyn näkemään ainakin jossakin määrin, mistä kohdasta koira on jumissa. Nyt en yhtään hahmottanut, missä lihasjumi oikein mahtaisi sijaita. Pika liikkui ihan hyvin, mutta lantio tuntui kuin betonilta. Vingahdukset puolestaan ilmenivät tilanteissa, jotka eivät suoranaisesti viittaa lantion jumeihin, vaan ennemminkin johonkin rintakehän tai niskan kipuun. Niska ei kuitenkaan omaan käteen tuntunut kireältä. Omituisen sekava oirehtiminen selkiintyi, kun Riina löysi jumin sekä lantiosta että lapojen alueelta.

Eikä se kyllä jäänyt hirveän epäselväksi, että missä ne jumit sijaitsevat - tai että poistiko käsittely jumeja. Pika nimittäin kiemurteli kuin kastemato koukussa, kun Riina käsitteli jumisia kohtia. Ja jälkikäteen käytös oli suorastaan riemukasta. Kotiin päästyä Pika tapporavisti leluja, puri sohvatyynyä kuin termiitti, pomppi sohvalle ja pois, riehui ja rellesti. :D

Käydään vielä uudestaan vetreyttämässä Pikkaria, että on sitten varmasti mureassa kunnossa, kun palataan aksakentille.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

kola! noh! KOLA! ylös sieltä!

Eilen illalla ja tänään aamulla Kola sai lihasrelaksanttia ja aamulla sen seuraksi vielä kipulääkettä. Lisäksi lihaksia lämmittämässä on nyt ollut vuorokauden verran Back on Track -takki.

Ja niin mukavasti siinä kävi, että kun 8 tuntia aamulääkkeiden antamisen jälkeen kurvasin kotiin, ovelle vastaan tallusteli hymyileväisen hyväntuulinen Komppumies. Jo pelkkä ilme osoitti, että olo on huomattavasti parempi. Ja kotiintulohässäkkää katsellessa pisti silmään nopeasti myös se, että Kola pyöri pienessä tilassa ympäri ja taipui kumpaankin suuntaan huomattavan hyvin ja ravisteli itseään useamman päivän tauon jälkeen. :)

Ajattelin, että ajan Ojankoon ulkoilemaan ja päästän Kolan kulkemaan ilman hihnaa, jotta se saa kulkea omassa tahdissaan rennosti. Mutta hihnaanhan se oli sitten otettava, kun kroppa mitä ilmeisimmin tuntui kerrassaan mainiolta - niin mainiolta, että vauhti ei meinannut pysyä kävelynopeudessa millään. Tosin aika vaikeaa se rauhassa kulkeminen oli hihnassakin, kun lumi sai koko lauman ihan hepulin partaalle. Ensin mustavalkoiset alkoivat sätkytellä tassut kohti taivasta ja Pikkari kynti kuin puskutraktori rintakehä maassa ja takajaloilla vauhtia potkien pitkin tietä. Hetkeä myöhemmin Kolan silmissä paloi punainen HEPULI-ISKEE!!!! -hehku ja Kolakin kellahti kyljelleen sätkimään. Siinä sai hetken käskeä, että Kola suostui nousemaan hallitun hillittyyn pystyasentoon.



Jatketaan kuitenkin vielä tovi lääkkeiden voimin, ettei jumitila palaa takaisin ja yritetään ottaa ulkoilut mahdollisimman hallitusti. :) 

maanantai 14. joulukuuta 2015

mikä sulla on?

Töistä tullessa nappaan koirat autoon ja ajetaan hallille. Lämmittelylenkillä Kola sanoo ensin "viu" ja oletan, että se tökkäisi varpaansa johonkin. Sitten se sanoo uudestaan "viu", kun kumartuu nuuskimaan maata. Seuraan Kolan toimintaa, mutta kaikki näyttää normaalilta. Hallissa päästän mustavalkoiset ensin kentälle (koirat pitävät itsensä kätevästi lämpimänä, kun rakennan rataa ja koirat hölkkäävät hallia ympäri) ja sitten vapautan Kolankin. Eikä se sitten enää ole yhtään epäselvää: Kola on kipeä. Eikä se mitä ilmeisimmin ole vain vähän kipeä. Terve Kola huutaa kuin hyeena, kun sen päästää ensimmäistä kertaa hallissa irti. Se hyppii ja huutaa. Aina. Ja kovaa. Mutta ei tänään.

Ollaan tultu juuri kentälle ja Kola päättää käydä lepäämään ja mässyttää. Joku on pielessä.


Vien Kolan takaisin autoon ja varaan ajan Herttaan. Saadaan aika seuraavalle päivälle, mutta kun palataan kotiin, käy ilmi, ettei Kola pysty ollenkaan rauhoittumaan paikoilleen. Se istuu. Käy maate. Siirtyy. Istuu. Inisee ääneen. Makaa. Siirtyy. Eikä pysty syömään ruokaansa kupista, kun kuppi on maassa. Ruoka kyllä maistuu, kun nostan kupin Kolan kuonon korkeudelle.

Oleminen on niin kurjan näköistä, että soitan Herttaan uudestaan. Saadaan aika jo samalle illalle. Onneksi. En olisi pystynyt nukkumaan, jos Kola olisi rampannut ympäri kotia koko yön. Enkä kyllä olisi varmaankaan saanut nukutuksi, vaikka se ei olisi rampannutkaan, sillä Kola oli kerrassaan kärsivän näköinen.

Onneksi oireet  lopulta kuitenkin viittaavat enemmän lihasjumiin kuin esimerkiksi välilevyn pullistumaan tai vaikka aivokalvontulehdukseen. Toivottavasti lihasrelaksantti-särkylääke -coctail ratkaisee ongelman, eikä tarvitse lähteä kaivelemaan syytä muualta.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Kaksi viikkoa jouluun

zZz.. Perjantain raukea ilta

kuplapojan joulukuu

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

tää puris sitä ja se yrittäis ottaa tän etujalan!

Iltasella Pikaan iskee aina riehu. Riehu iskee varsinkin silloin, kun istun lattialle jumppaamaan polvea.

..ja sitten me painitaan!

Eli Pika sanoo RÖÖ RÖÖ RÖÖ ja pyrkii saamaan otteen ranteestani. Ja minä pidän omaa meteliäni ja yritän tarttua Pikaa etujalasta tai vatsasta. Tänään irtosi hyvin vaatimattomat rööt, yleensä Pika karjuu hiki päässä. :D

Tätä röö-leikkiä on leikitty Pikan kanssa ihan pennusta asti, joten se harrastaa samaa metelöintiä myös koirien kanssa leikkiessä. Ja hyvinpä näyttäisivät koiratkin ymmärtävän, että RÖÖ on leikkiä, eikä oikeasti olla vihaisia, sillä Pika ei ainakaan vielä toistaiseksi ole koskaan joutunut pulaan röön takia. ;)

maanantai 7. joulukuuta 2015

kyllä tämä tästä :)

Viime käynnistä fyssarilla jäi mielikuva, etten voi juosta koirien kanssa treenikentällä. Keskittyminen menee liikaa koiriin, enkä keskity jalkoihini. Tässä kohdassa olen tuhma ja tottelematon. Olen käynyt treenaamassa puomin vieressä hölkkäämistä nyt kolme tai neljä kertaa ja se on tuntunut kerta kerralta vaivattomammalta. Ja parilla viimeisellä hölkkätreenikerralla olen tehnyt myös jotain vähän haastavampaakin kuin pelkkää puomin juoksuttamista.

Tällä kertaa tehtiin jo sellaista, missä ensin vaihdoin kävelystä hölkkään, sitten loivaa kääntymistä putken suuntaisesti, sitten vauhdin kiihdyttämistä ja loppuun nopeampi suunnanmuutos. Ja se tuntui juuri sopivan haastavalta. Pitkän hyppysuoran aikana pääsin harjoittelemaan pidemmän pätkän hölkkäämistä ja keppien läpi pujahtaessani testasin polven toimivuutta käännöksessä. Hyvin toimi! Polveen ei sattunut ja jalka tuntuu kerrassaan tukevalta. :) Aivan superduperia. 

En osaa pelätä, että koirat kaataisivat minut. Eivät ne tee agilityssä ennakoimattomia suunnanmuutoksia, vaan menevät sinne, mihin ohjaan. Ajatuksena ei ole ihan lähiviikkoina lähteä haastamaan polvea niin, että tekisin ohjauksia, joihin tullaan lujaa ja joista on pystyttävä poistumaan lujaa. Toisin sanoen en tarkoitushakuisesti pistä itseäni tilanteeseen, jossa omalla kömpelyydelläni jäisin koirien jalkoihin ja altistaisin jalan kaatumiselle. Mutta niin kauan, kun mennään koirien kanssa samaan suuntaan ja minä käännyn koirien ollessa putkessa, en osaa pitää hölkkäämistä sen vaarallisempana kuin että tekisin vastaavaa juoksemista ilman koiria. 

Tässä tämän päivän puomi-, keppi- ja polvitreeni: (Kyllä. Olen treeneissä työvaatteet päällä. Tuli vähän kiire. ;) 

Pikan treenin viimeinen toisto. Terävin kärki menolta on jo poissa, mutta tärkeintä on, että Pika pysähtyy alastulolle. Ei nimittäin pystähtynyt treenin alussa, kun ensimmäistä kertaa testasin seistä pari-kolme metriä puomin alastulon jälkeen. Pika juoksi korvat hulmuten puomin läpi, koska oho, ollaan unohdettu kokonaan tehdä sellaista, että sen pitäisi pysähtyä 2o2o-paikalle, vaikka minä olen mennyt jo puomin ohi. :D

Nokille tiukkaa takanaleikkausta kepeillä ja lopuksi vähän "oho onpas hyppääminen jo helppoa" -pompahtelua.


Eivät koirat minua kaada, vaikka juoksen niiden keskellä. Toki treeni on tässä jo ohi ja koirat jo kierroksensa purkaneet - enkä tälläistä treenien alussa tekisikään. :) Hölkkäämisen rutiini puuttuu vielä ja osa askelista on epätasapainoisia. Mutta vähitellen askelet alkavat löytyä! :)

lauantai 5. joulukuuta 2015

on ne hienot. :) ja on se ihana. :)

Ihana aurinkoinen päivä. Mukavaa seuraa. Paras Noki. Ihana Pika. Mahtava Pikkarin pentu Chico. Loistava varakartturi. Nolla ja hopeaa.

Voiko enempää pyytääkään? :)

Ekalla radalla Noki syystä tai toisesta vähän himmaili ja säästeli, mutta toisella ja kolmannella radalla metelin määrästäkin pystyi päättelemään, että nyt mennään kaasu pohjassa ja asenteella. Ekalla radalla Nokin laukat eivät vain osu pituudelle - ja se ponnistaa aivan hurjan kaukaa rysähtäen viimeisen pituuden palikan päälle. Toisella radalla herra kuumakalle ei vaivaudu jarruttamaan keppien toiseen väliin. Kolmannella kaikki sujuu kuin rasvattu ja Noki ja Tea painelevat Rusinan nollaa vain 1,1 sekuntia hitaammin ja sillä noustaan hopealle! Kerrassaan miäletöntä. :)



Päivän aikana paikalle piipahtaa myös Pikan pentu Chico, joka osoittautuu hurmaavaksi pikkumieheksi. Häntä vispaa kummallakin, pentu pussailee isäänsä ja Pikkari mörisee ja hurisee riehuntaäänellään ja on aika tohkeissaan kaksoisolennostaan. :D Tuli hurjan hyvä mieli siitä, miten ihanan avoin, ystävällinen ja rohkea Chico oli. Ja hihitytti, miten vahvasti se muistutti isäänsä eleiltään, toiminnaltaan ja tietysti ulkonäöltään. Kuin kaksi marjaa.




Pituudelle rämähdys ja pientä alkutahmeutta, mutta muuten hieno rata:


Onko pakko koota keppien toiseen väliin, jos ei ehdi?


Niiiiin hieno nollarata:

perjantai 27. marraskuuta 2015

Just because I can.

Kävin tekemässä juoksuharjoituksia Ojangon pimenneessä perjantai-illassa ja siinä samallahan voi kätevästi aktivoida palloilla kolme koiraa. Lopulta palloista oli jäljellä hiekkavaahtokuorrutteiset raadot ja polven lihaksia oli haastettu vähintäänkin tarpeeksi.

Isot luopuivat omista pallonromuistaan ilman suurempia taikatemppuja - ja pallot joutuivat kentän roskikseen. Pika sitä vastoin.. No. Yritin pyytää nätisti. Yritin pyytää vähän rumemmin (tosin alkoi naurattaa). Mutta ihan pelleilyksihän puuha sitten meni. Riiviö tuli kyllä ihan lähelle, mutta ei nin lähelle, että olisi edes etäisesti ollut toiveita saada napattua pellehermannilta aarre pois. Luovutin ja ryhdyin odottelemaan. Minuutit kuluivat eikä pallo pudonnut pikkusankarin suusta. Lopulta touhua oli jatkunut jo sen verran pitkä tovi, että kaivoin kännykästä videokameran esille ja annoin Pikan rauhassa nauttia passiivisaggressiivisesta loppuverryttelystään. :D


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

puomia taas

Tänäänkin käytiin Ojangossa tekemässä muutamat madalletut puomit. Pikkarilla oli jostain syystä kierrokset aivan kaakossa. :D Meteliä ja "MINÄHÄN EN NYT KYLLÄ ISTU!!!" -nykimistä. Hyvin Kiljusen herra juoksi puomin päähän asti, vaikka minä en kävellen kerkeä suorituksen aikana kuin puomin puoliväliin. Kerran Pika pääsi karkaamaan palkalle sekunnin murto-osia ennen vapautusta. Ja sen jälkeenhän Pikkari kokikin sitten suuren vapautumisen tunteen, eikä edes aikonut seuraavalla suorituksella odottaa vapautusta. "ODOTA ITE MÄ EN AINAKAAN ODOTA SE ON MORO." Onneksi Tea piti etupalkkapallon itsellään, joten Pika jäi karkaamisesta ilman palkkaa. Seuraavalla suorituksella saatiin taas onnistunut pysähdys ja vapautus käskystä. Eikä karkaamisia sen jälkeen sitten enää tullutkaan. :)

Kun vain saisi luvan hölkätä/juosta, niin pääsisi haastamaan Pikaa lisää ja yhdistämään puomiin lisää esteitä.

Oli ihan tosi hauskaa! Pikalle sopivat lyhyet täsmätreenit tosi hyvin ja se on niin rakastettava kaikessa räyhäisyydessään, että eihän treeneistä voi jäädä huono mieli. Posket hehkuivat punaisina, kun pääsin Ojangon ulkokentiltä kotiin - treenien aikana nimittäin satoi lunta.

lauantai 21. marraskuuta 2015

kepikepi

Aamulla käytiin taas katsomassa kisoja. Ja medien päätteeksi Pikkari pääsi tekemään Ojangon ulkokentälle muutaman madalletun puomin. Herra Pikkarström teki varsin hyviä suorituksia. Viimeinen suoritus oli ihan napakymppi, joten siihen oli hyvä lopettaa. Itsenäisesti hyvällä nopeudella koko puomi ja vapautus vasta käskystä. Jes jes. :)

Illalla Nokikin pääsi hallille uurastamaan. Nokin tukka alkaa olla sen verran pitkä ja tuuhea, että Nokilla tuli todella hiki keppitreeneissä. Myös Nokin aivot hikoilivat. Ja kun Nokin aivot hikoilevat, niin siitä tulee kuulkaa meteliä. Paljon meteliä. Ja vaahtoa.

Nokin piti vain tehdä kepit. Mutta siinä oli aivohalvaus lähellä, kun keppien takana noin metrin päässä oli putken suu. ;) Noki sinkosi putkeen kerta toisensa perään. Ja karjui ja vaahtosi. Lopulta keksin, että kun takaaleikkaan avokulmaan (A) mennessä, niin Noki kääntyy kiltisti kepeille. Jos vain lähetin kepeille ja rintamasuuntani oli epämääräisesti keppien (ja putken) suuntaan, niin Noki vilahti putkeen.

Umpikulmaan (B) kääntyminen oli yhtä haasteellista. Noki tarjosi putkeen menoa, keppien puolesta välistä keppien tekemistä, huutamista, pomppimista ja paikallaan pyörimistä. Saatiin kuitenkin lopulta onnistumisia umpikulmaankin. Mutta harjoittelua tämä tosiaankin vaatii yhä edelleen. :D

Pika teki vinokeppejä. Tavoitteena on, että kepit ovat mieluisa este ja niihin voi fokusoida samalla tavalla kuin muihinkin esteisiin. Hyppy-hyppy-umpikulma -suoritus alkoikin luistaa ja Pika irtosi ihan hitsin hyvin yksin suorittamaan hypyt ja kepit. Avokulma oli taas vaikeampi, Pika meni turhan herkästi toiseen väliin. Mutta hyvin se nakutteli kepit yksin loppuun asti, eikä häiriintynyt myöskään siitä, jos vedätin piiiiitkälle sivulle ja eteen. Treeni oli kovin onnistunut, sillä lopulta Pika jopa karkasi kepeille, kun yritin ohjata ihan toisaalle. :D Erittäin jees! ;)

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Kyllä Noki tietää

Kola ei panosta etukäteissuunnitelmiin, joten se nukkuu olohuoneessa pedissään.
Noki sitä vastoin valmistautuu eteisessä pahimpaan.
Trimmasin Pikan. Projekti kesti kai peräti pari tuntia, sillä istuin pariin kertaan trimmerin kuumennuttua tietokoneen ääreen facettamaan.

Noki katosi näkyvistä heti, kun kaivoin trimmerin kaapista. Noki majoittui eteiseen ja aina Pikan trimmauksen mennessä tauolle se saapui hätääntyneenä kurkistamaan olohuoneeseen ja livahti sitten äkkiä takaisin eteiseen.

Eikä Nokia niin vain jalliteta trimmattavaksi. (Ei sillä, että edes aikoisin sitä tänään trimmata. En todellakaan aio.) Sain trimmauksen valmiiksi yli puoli tuntia sitten, mutta Noki jatkaa edelleen eteisessä majailuaan. :D Noki tietää, etten ole pakannut trimmeriä vielä kaappiin, joten on mahdollista, että jos se tulee salaisesta piilostaan eteisen matolta olohuoneeseen, sekin joutuu luopumaan turkistaan. Koskaan ei voi olla liian epäluuloinen trimmaamisen suhteen!

lauantai 14. marraskuuta 2015

keppejä ja puomia

Viikonloppuaamuksi aikainen treeniajankohta, ohjaajan orastava flunssa ja hallin sisälämpötila jossakin 25C huitteissa - mutta eipä se koiria haitannut. :) Aamutreenit Tean ja Mallun kanssa olivat nappisuoritus mustavalkoisille (Kola ei tällä kertaa päässyt pappa-aktivointijuttuja tekemään). Yhtään pidempiä treenejä ei olisi tarvittukaan, sillä hallissa oli todellakin kuuma. 30min ja 3 koiraa, joten suoritusten määrä pysyi niin alhaisena, että koirat eivät sulaneet lätäköksi.

Pika teki vinokeppejä sekä itsenäisesti edeten että vedättämällä. Vedättämällä sain Pikkarin panostamaan etenemiseen niin paljon, että se kauhoi kepit! :) :) Siis siirsi painon vain yhdelle etutassulle ja ponnisti sillä seuraavalle, jonka jälleen suoritti vain yhden etutassun askelella. Tätä lisää! :)

Noki puolestaan pääsi juoksemaan Tean kanssa puomia. Pulmattomasti sujui niin itsenäisesti loppuun tehty puomi kuin kisanomaisesti yhtä matkaa tehty nopea vapautuskin. Tällä kertaa Nokille ei tarvinnut selittää, että Tea ohjaa ja minä vain katselen. Noki vei pyynnöstä pallon Tealle ja taakseen katsomatta (ja pahaa meteliä pitäen) lähti treenaamaan.

Sunnuntaina värkkään puomin taas ihan matalaksi ja mennään Pikkarin kanssa hakemaan räyhämielialaa yhdistettynä hallittuun pysähtymiseen. Kun vain saisi kohta luvan hölkätä, niin pääsisi haastamaan Pikaa lisää puomilla pysähtymisessä.

maanantai 9. marraskuuta 2015

perustreeniä ja kisavideoita

Mustavalkoisten kanssa tehtiin puomin perustreeniä. Itse asiassa tehtiin niin vauvatreeniä, että nostin ylös- ja alasmenot minipöydän päälle ja tehtiin siinä. Pikan kanssa suurin haaste on se, että Pika fokusoi aivan liikaa minuun ja minun etenemiseeni. Niinpä palattiin tekemään ihan vauvatreeniä, jossa Pikan tehtävänä on yksin suorittaa "puomi" ja jäädä sitten 2o2o-paikalle. Sehän sujuikin tosi hyvin, joten pääsin vaikeuttamaan. Tavoitteena on saada Pikan puomista niin varma, että se pysyy paikallaan, vaikka heitän pallon sen eteen. Tällä hetkellä se pysyy kyllä pallon pudotessa paikallaan, jos tehdään vain alastuloa. En vielä viitsinyt haastaa pysähtymään koko vauvapuomin suorittamisen yhteydessä, kun jo pelkkä minun liikkeeni vauhdin lisääminen sai tekemään pari virheellistä suoritusta pidemmän juoksumatkan nostattamassa innostuksessa. :) Ensi kerralla testataan taas vähän vaikeampaa, mutta pakko sanoa, että tänäänkin sujui jo paljon paremmin kuin olisin uskonut. Pika nytkähteli paikallaan pallon lentäessä ja ajoittain kyykkäsi niin etupainoiseksi, että takajalat pysyivät kontakilla vain vaivoin. Mutta se ei karannut! :)

Nokin kanssa haettiin sitä, että Noki menee hyvällä vauhdilla alas asti ja edes ajatuksen tasolla pyrkii pitämään päätä eteenpäin. Eihän se sitä kyllä oikeasti eteenpäin pidä, mutta kun nyt edes nykäyksenä väräyttäisi päätään eteenpäin.. :D Ja kyllähän Noki meni hyvällä vauhdilla. :) Se otti treenistä niin suuria kierroksia, että veti pukkilaukkaa ympäri hallia ja haukkui äänenvaimentimena toiminut pallo suussaan sellaisia BWWOOOGH-haukahduksia. :D Ja vaahdotti tennispalloa kuin heikkopäinen.

Kas näin. Nam.. ;)









maanantai 2. marraskuuta 2015

haasteita ratkomassa

Opetin lauman seisomaan etutassuillaan. Ihan vaan siitä syystä, että olin jotenkin ajatellut sen olevan vaikeaa, mutta sitten keksin miten sen opetan - ja se olikin helpompaa kuin olisin voinut arvata. Ei se ollut edes mikään uusi temppu. Se oli vain 2on2off suoritettuna sohvatyynylle, joka on laitettu seinää vasten.

Pojat läähättivät onnesta, kun kaivelin naksuttimen esille. Alkoi hässäkkä, kun lauma järjestäytyi portin taakse odottamaan ja yksi kerrallaan portin toiselle puolelle etutassuseisontaa tekemään. Ensin tehtiin ihan tavallista 2o2o:ta lattialla olevalla sohvatyynyllä ja sitten nostin sohvatyynyn sohvaa vasten pystyyn.

Kola ja Pika ratkaisivat pulman putkiaivoisesti ja nostivat takajalat pystyssä olevalle tyynylle. Etutassuilla seisonta oli valmis. Noki teki paljon monimutkaisemman päätelmän siitä, mitä tässä ollaan hakemassa. Noki päätteli, että ollaan treenaamassa agilityä, koska 2o2o ON agilityä. Ja koska ollaan treenaamassa agilityä, on olemassa este, joka suoritetaan. Joten olihan se vähän haastavaa keksiä, että mikä este tässä ollaan suorittamassa, kun sohvatyyny on sohvaa vasten pystyssä. Noki kiersi ja kaarsi sohvatyynyn sivuilla ja ympärillä ja yritti keksiä, miten tämä este suoritetaan niin, että lopuksi tullana 2o2o-paikalle. Meinasi pikkueläimen pää piiputtaa ylikuumaksi, kun se lopulta tarjosi maahan menoa ja ruokakupissa seisomistakin. (Kola tarjosi ihan aluksi vaatekasan päälle istumista. Kirkui ja länttäsi takapuoltaan raivolla vaatekasaan ja oli _varma_, että tätä tässä haetaan. Saatoin hihittää.) Kun ei auttanut itku markkinoilla, Noki lopulta ratkaisi ongelman niin, että se hyppäsi sohvalle ja pompahti siitä kyljellään olevan sohvatyynyn reunan yli lattialle etutassuseisontaan niin, että takajalat jäivät sohvatyynyyn nojaamaan. Löytyihän se agilityeste! Lopulta Noki sentään totesi, että nopeampaa on nostaa takajalat suoraan sohvatyynylle ja jättää sohvalle kiipeämisen kautta tehty mutka väliin.

Pitäisi naksutella useammin noille. Pojat kerrassaan riehaantuvat touhusta ja temppujen tarjoaminen on niiden mielestä äärimmäisen motivoivaa puuhaa.

torstai 29. lokakuuta 2015

treenaamassa jälleen

Nappula Naperoinen nakutteli tänään taas keppejä. Tavoitteena on saada kepeistä Pikkarin yksi lempiesteistä, jonne on ihan maailman parasta lähteä itsenäisesti. Tällä hetkellä umpikulmaan irtoaminen sujuu paljon paremmin kuin avokulmaan irtoaminen. Lisäksi Pika ei irtoa kepeille yhtään niin hyvin sanallisella käskyllä kuin se irtoaa esimerkiksi putkeen tai hypylle.

Tänään kepit sujuivat kyllä tosi näppärästi. Pika teki kepit jopa niin, että lähetin sen suorittamaan kuutta keppiä minun seistessä paikallaan ja kun Pika lähti suorittamaan keppejä, minä lähdin Pikasta katsoen taaksepäin kävelemään. Pitäisi uskaltaa haastaa Pikkaria paljon enemmän. Ei se ole enää mikään vauva, vaikka onkin lauman napero.

Tehtiin myös A:ta ja uutena ajatuksena on ryhtyä tietoisesti opettamaan Pikalle sitä, että se oppii tekemään erilaisia juttuja A:n jälkeen ilman, että A:lla tehdyt laukat lyhenevät. Pikahan on A:n jälkeen miltei säännönmukaisesti kääntynyt sen verran vinoon minua kohti, ettei se osu A:n edessä olevaan putkeen, ellei sinne ohjata. Se ei siis ole keskittynyt lukemaan rataa, vaan katsomaan minua. Tänänä tehtiin niin, että näytin parilla suorituksella Pikalle A:n jälkeen olevan esteen (putken tai hypyn) ja palkkasin sinne irtoamisesta. Vasta sitten lisättiin A-suoritus alle. Alkoi sujua heti todella paljon paremmin kuin aiemmin! Tehtiin myös pari suoritusta niin, että harjoiteltiin ensin A:n jälkeen tuleva hypyn takaakierto ja vasta sitten tehtiin A ja takaakierto siihen perään. Sekin meni aika hienosti ottaen huomioon, että takaakierron lähetykseen en itse pysty rytmillä vaikuttamaan, vaan takaakierto tehdään kävelyvauhdista annetusta ohjauksesta. Miksi en ole aiemmin tajunnut kokeilla tälläistä treeniä? Tätä ruvetaan nyt tekemään ahkerasti, jotta Pika saisi itseluottamusta ja rutiinia siitä, että se voi samaan aikaan tehdä hyvän A-suorituksen JA katsoa ohjausta + seuraavaa estettä.

Nokin kanssa työn alla on yhä edelleen A. Ja sehän sujui varsin mallikelpoisesti! Ei niin mitään ongelmia. Tehtiin ensin pari kertaa boksin kanssa ja sitten ilman. Hyviä laukkoja. :) Puomiin haettiin lisää vauhtia sillä, että ensin palkkasin pallolla nopeista 2o2o-paikalle puomin sivusta loikkaamisista. Noki hiffasi jutun juonikuvion miltei heti ja alkoi nostaa kierroksiaan - ja vauhtiaan. Lopulta kokeiltiin kokonaista puomia, ja sehän näyttikin ihan erilaiselta kuin ennen nopeutustreeniä. Tämä oli Nokille juuri sitä, mitä se tarvitsee! :)

Tänään tuli treenattua paljon kaikkea suhteellisen suunnittelematonta, mutta lopulta treenit olivat juuri sitä, mitä tällä hetkellä tarvitaankin. :) Lisää tätä!

tiistai 27. lokakuuta 2015

vitsikäs napero

On tuo lauman juniori vaan koominen napero. Se on kaikesta niin kauhean vakavan raivoisan iloinen. :D Käytiin tänään Racinelilla treenaamassa. Pika Napero teki puomia ja keppejä. Puomilla on hyvä vauhti ja Pika pysyy, vaikka heitän pallon sen eteen. Pika räyhäsi ja irtosi ilman minun liikeapuani putkeen niin kaukaa, että sinä aikana, kun Pika kävi suorittamassa U-putken ja sinkoutui siitä puomille, minä ehdin kävellä puomin alastulolle asti. Siis varmaankin 10-12 metrin päästä putkesta.

Kepeillä umpikulma sujui aivan erinomaisesti kahden suoran hypyn takaa kovalla vauhdilla lähestyttynä. Avokulma sitä vastoin oli haastavampi ja Pikkari keskitti aivan todella liian paljon energiaa minulle räyhäämiseen. Talven tavoitteena on harjoitella kepeille irtoaminen kuntoon. :) Ja tietysti puomi ja A ovat myös jatkuvan treenin kohteena.

Nokin kanssa tehtiin A:ta. En muistanut ottaa boksia mukaan, joten tehtiin sitten ilman sitä. Ja hyvinhän se sujui. Ei tullut ainoaakaan loikkaa. Minä kun en pysty lisäämään ohjaajan liikkeen tuomaa häiriötä A-treeniin, niin Tea juoksi Malvan treenien ohessa Nokin kanssa muutaman kerran A:n. Noki oli sen verran hämmästynyt, että tarjosi lähestulkoon pysäytysA:ta. Eiköhän siitä A:sta kuitenkin hyvä taas tule. :)

torstai 22. lokakuuta 2015

hipitihopiti

Saatoin tänään ensimmäistä kertaa kesän jälkeen kokeilla hölkähtäviä askelia. En montaa. En kunnon hölkkää. Mutta hölkähtäviä varvaspainotteisia pompahteluja.

Näin saatoin tehdä.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

kovaakovaa! ..ja melkein liian kovaa.

Käytiin hallilla tekemässä muutamat juoksuA-treenit. Tea etupalkkasi, mutta Nokin suoriksia ei paljon palkkaamaan päästy, kun Nokilla on A:lle kehittynyt niin vahvasti ajatus siitä, että mennään täysillä. Ja nyt, kun A on madallettu, Nokin täyteen vauhtiin kiihtyvä suoritus ei vaan mahdollista kahta laukkaa alastulolle. Nostettiin lopulta A täyteen korkeuteen - ja sitten osumat olivatkin nättejä. Testasin myös ihan mielenkiinnosta tehdä pari pysäytysA:ta, ja sinnehän se kultamussu pysähtyi. Miksipä ei pystähtyisi, kun kerran käsketään pysähtyä.. :)

Pika teki tosi hienoa madallettua A:ta. Se tuli huipun yli mageesti pää alhaalla. Tästä eteenpäin treenataan A:ta pääosin vain niin, että A:n alla on putki, sillä Pika on tehnyt loikkia eniten silloin, kun se alla olevan putken takia tietää, että minä irtoan sivusuunnassa.

Siinä A-treeniä tehdessä jalka tuntui niin normaalilta, että meinasin unohtaa koko jalan, kun keskityin vahvasti koiriin. Niinpä tajusin vasta viimehetkellä, kun kroppa nojautui eteen ja valmistautui vaihtamaan juoksuksi. Ehdin onneksi jarruttaa ennen kuin painopiste oli niin edessä, että juoksuaskelten kokeileminen olisi ollut väistämätöntä, halusin tai en. Jäi kuitenkin tosi hyvä mieli siitä, että jalka oli selvästikin aivojen ydinjatkeen mielestä käyttökelpoinen, kun keskittymisen siirryttyä koiriin kroppa meinasi lähteä juoksentelemaan. :D

perjantai 16. lokakuuta 2015

ongelmia käynnistyksessä

Pikan takapuoleen pitäisi teipata yllä oleva varoitus. Tosin Nokille se nyt ei tule yllätyksenä, että Pikasta kuoriutuu oikea riivaaja, kun Nokin juoksutusmoottorissa on käynnistymisongelmia. Takakintereen käynnistysnappula on kai jumissa, kun ei Noki käynnisty, vaikka nappulaa painelee kymmeniä kertoja. Eikä ääniohjauskaan ole näköjään käytössä. Ei lähde, vaikka miten huutaa. Se vaan mussuttaa kuivaa oksaa. Ja Kola nyt ei vaivaudu edes vilkaisemaan herra Ärsyttävä/Irriterandea.

Yliojentuvat nivelet, must love it!

Päivän polvi. 600 sivua kantapään alle ja polvitaive maahan: pienen taistelun jälkeen onnistuu.

torstai 15. lokakuuta 2015

hyppää, hyppää beibi hyppää!

Polven kanssa taistelussa on useita rintamia, joiden kesken yritän tasapainoilla. Pitäisi saada lisää voimaa. Pitäisi saada yliojennettua. Pitäisi saada koukistettua.

Olen lähiviikot keskittynyt niin paljon suoristamiseen, että koukistaminen on jäänyt sivummalle. Ei kerta kaikkiaan ole riittänyt kipukynnys ja hermorakenne siihen, että suoristamisen - joka on ollut kipua ja turhaumaa aiheuttavaa - jälkeen vielä tekisin koukistamista, joka on vielä suoristamista enemmän sattuvaa hommaa. Voimatreeniä on tullut tehtyä kuntopyörällä ja suoristamistreenin yhteydessä.

Eilen vihdoin otin itseäni niskasta (tai kirjaimellisemmin säärestä) kiinni ja ryhdyin koukistamaan ja koukistamaan ja koukistamaan. Toissakerralla fyssarilla polvi taipui 120 astetta ja viime kerralla 125 astetta. Eli koukistusaste oli kyllä kasvanut, mutta terveeseen jalkaan verrattuna koukistus oli vielä tosi paljon vähäisempi. Eilisen treenin jäljiltä saan maassa istuen ja säärestä jalkaa koukkuun auttamalla jalan nyt ihan lähes yhtä koukkuun kuin oikeankin.

Viime fyssarikerralla sain melkoisen paljon aikaisempaa rankemmat voimatreeniohjeet ja olenkin käynyt kerrostalon rappukäytävässä tekemässä kyykkäystreeniä. Vasemmalla jalalla portaissa kyykkään ja kosken terveen jalan kantapäällä alempaa rappusta. Ihan hiton raskasta puuhaa.

Ja nyt, kun teen porrastreeniä ja koukistamista ja suoristamista, on kuntopyöräilyn määrä romahtanut. Tuntuu siltä, että en vain pysty keskittymään ihan kaikkeen. Toisaalta tunnen itseni laiskaksi, mutta toisaalta teen edelleen polven kanssa niin paljon, että ehkä saan olla itselleni tässä asiassa armollinen ja keskittää taistelua muutamalle rintamalle kerrallaan..?

Ennen kuin pystyn turvallisesti ottamaan ensimmäisiä hölkkäaskelia, pitäisi pystyä hyppäämään vasemmalla jalalla. Testasin eräänä päivänä ensin oikealla ponnistamista ( - se oli tietenkin täysin vaivatonta - ) ja sen jälkeen yritin jäljitellä ponnistamista vasemmalla niin, että pelkästään nousisin "hyppäämällä" varpailleen. Miten painavalta oman kropan vastus vasemmalla tuntuukaan..

Kävely alkaa viimeinkin tuntua kävelyltä. Koukistumismäärän kasvu vaikutti kertarysäyksellä askelen normalisoitumiseen. Mutta samalla, kun askel muuttui normaalimmaksi, joutuivat sellaiset lihakset töihin, jotka ovat olleet levossa pitkään. Niinpä kävely väsyttää nopeammin kuin aikaisemmin. Ja se hermostuttaa ja ärsyttää. Tämä tarkoittaa sitä, että lenkin alussa tuntuu ihanalta kävellä, kun vasen jalka tekee työn automaattisesti. Ja kilometrin, kahden, jälkeen hermoni kiristyvät, kun jalka alkaa tuntua vaikealta ja vastentahtoiselta. Mutta kyllä tämä tästä, kunhan lihakset taas mukautuvat tilanteeseen.


keskiviikko 14. lokakuuta 2015

irtoilemassa

Koska en pysty juoksemaan, ja rivakka kävelykin on vielä hakusessa, treenattiin eilen Pikan kanssa sitä, mitä ei ehkä välttämättä kyllä koko saikkuni ajan vahvisteta. Irroteltiin. Ja sehän Pikalta kyllä sujuu.. :D Jopa siinä määrin, että tälläistä treeniä ei kovin montaa kertaa peräjälkeen viitsi tehdä. Pakko tehdä välissä (paljon) jotain sellaista, missä täytyy tulla ohjaukseen.

Ensin Tea juoksi Pikkarin kanssa putki-serpentiinipätkän. Pika lähti Tean mukaan vammalaukkaillen, eikä selvästi alussa ihan tajunnut, mikä on jutun juonikuvio. Se kyllä sinkoutui putkesta serpentiiniin hyvällä vetävällä laukalla, mutta ennen putkea se pomppi pentuvammalaukkaa. Vitsin apina. :D Serpentiini sujui niin näppärästi, että halusin itsekin testata. Lähetin Pikan kaukaa U-putkeen ja sitten lähdin kävelemaan serpentiinihyppyjen vierellä. Pika irtosi putkeen ja pisteli tukka hulmuten serpentiinihypyt minua kohti - ja ohi minusta.

Tehtiin myös vähän pidempää irtoilupätkää. Kutsuin kakkosen läheltä ja käskytin heti putkeen. Sen jälkeen vastaanotin Pikan valssilla renkana jälkeen ja lähetin putkeen. WROOM. Oli tosi hauskaa päästää Pika pitkästä pitkästä aikaa juoksemaan pitkää suoraa lujaa.

Irtoilun lisäksi treenattiin puomia. Pika tulee puomia ainakin tällä hetkellä tosi hyvällä pitkällä laukalla alastulolle asti. Alastulolla se jarruttaa vähän turhan ajoissa, mutta yritetään saada siihenkin vähän lisää vauhtia. Lisäksi treeniä vaatii se, että kun on tultu 2o2o-paikalle, niin siitä ei vapauduta omavaltaisesti etupalkalle. :)

tiistai 13. lokakuuta 2015

kostea ruuti

Kylläpä tänään nauratti ihan ääneen herra Äreän toiminta. Kolahan on etenkin nuorempana ollut äärimmäisen terävä. Se on reagoinut aggressiolla ja erittäin kuivalla ruudilla vähän kaikkeen. Tai vähintään valmistautunut käyttämään aggressiota melkein mistä tahansa ärsykkeestä johtuen. Vuodet ovat kuitenkin rapauttaneet terävimmän kärjen tuosta pois. En siltikään Kolan kanssa koskaan osaa olla täysin rentona ja luottaa, etteikö se käyttäisi vaikkapa hampaitaan, jos tulisi eteen tulisi tarpeeksi yllättävä/pelottava ärsyke.

Olen ajatellut, että nykyään Kolan aggressioketju katkeaa nopeammin. Tai oikeastaan, että Kola saa vahvan hallitsemattomasti käynnistyvän toimintaketjun hallintaansa nopeammin kuin nuorena. Ja varmasti tuo on edelleen totta niissä tilanteissa, jotka Kola kokee oikeasti pelästyttäviksi. Näissä tilanteissa aggressio siis käynnistyy hallitsemaatomana syöksähdyksenä, jossa Kolalla ovat aivot mukana vain hyvin vähän, jos ollenkaan.

Mutta tänään pääsin oikeasti Kolan elämän ihkaensimmäistä kertaa näkemään, mitä tapahtuu, kun Kolan jyrähdys ei saakaan aikaan sitä, että jyrähdyksen kohde liukenee kauas Kolan ulottumattomiin. Tähän mennessä jokaikinen Kolan laumaansa hyväksymä koira on osoittanut kunnioituksensa sillä, että Kola on jyrähtänyt, uusi tulokas on väistänyt pois - ja tältä pohjalta yhteiselämä on siitä eteenpäinkin jatkunut. Kola varoittaa - murahtamalla, ärähtämällä, kohottamalla häntää, väräyttämällä huulta, tuijottamalla, vaihtoehtoja on paljon - ja koirat väistävät. Rauha säilyy ja Kola oppii luottamaan, ettei uusi tulokas tahdo mitään pahaa eikä uhkaa Kolaa.

Vaan ei Malva. Malva reagoi Kolaan, niin kuin pienen turbocockerin voisi olettaakin reagoivan: se vispaa villisti häntää ja kepsahtaa selälleen tai kyljelleen kiemurtamaan.

Kolan toiminta olisi pitänyt saada videolle. Kola sanoi naaman eteen tulleelle Mallulle ensin "MUR MUR." Malva pysyy matalana paikallaan ja vispaa häntäänsä. Onpas sitkeä tapaus. Kola lisää asteen volyymiä ja sanoo "MUR MUR!!", nostaa kulmahampaita näkyviin ja painaa kita avoinna päätään maassa kiemurtavaa Malvaa kohti. Malva ei väisty mihinkään, mutta samaan aikaan on maailman vähiten uhkaava olento, mitä olemassa olla voi. Kola yrittää vielä kerran karjahtaa, mutta sen elekieli näyttää kertakaikkisen kysymysmerkiltä. Kolalla ei selvästikään ole mitään aikomusta siirtyä aggressiossa kovempiin välineisiin, koska Malva on niin vaaraton. Oikeastaan Kola ei lopulta edes kuulosta aggressiiviselta. Se kuulostaa vanhalta papparaiselta, joka on tottunut murahtamalla saamaan, mitä haluaa. Kolan murahdus on ollut jo vuosia niin uskottava ja toimiva, että Kolalla ei ollut selkeästi mitään suunnitelmaa siihen, mitä sitten tehdään, jos kohde ei usko murahdusta. :D

Tea kutsuu Malvan pois ja tilanne raukeaa. Kolan eleissä ei näy jälkeäkään ärsyyntymisestä tai ahdistumisesta. Se ei jää kantamaan kaunaa Malvaa kohtaan.

Tämän kokemuksen perusteella väittäisin, että uusia laumalaisia kouluttaessaan Kola ei enää nykyään toimi aggressiosta tai terävyydestä käsin. Kola vaikuttaisikin - minut täysin yllättäen - toimivan jostakin seuraavanlaisesta lähtökohdasta ponnistaen:
"Jaahas. Taas uusi urpo pyrkimässä laumaan. Huoh. Kohta tuo urpo tulee urpoilemaan tähän lähelle ja sitten sille tarvitsee sanoa MUR, niin kyllä se sitten tietää paikkansa. No sieltä se nyt tulee. ..urpo. No niin. Sanoisinko tällä kertaa sitä URPOKSI vai ÄÄLIÖKSI.. Taidanpa sanoa PÖLVÄSTIKSI. Jep. No niin. Täältä tulee. ALA MENNÄ SIITÄ SENKIN PÖLVÄSTI. Sinne pakeni. Aina sama juttu.. Mikäs puuha minulla jäikään kesken ennen urpon koulutusta, hm.." Toiminta on siis rutinoitunutta ja tapoihin kangistunutta näin-mä-oon-aina-toiminu-ja-se-toimii -käytöstä.

Kolan toiminnassa pelkkä sytytyslangan savuaminen on riittänyt luomaan pelkoa ja kunnioitusta ympäristössä. Niinpä Herra Äreän ruutitynnyri on vuosien saatossa päässyt pahemman kerran kostumaan. Voihan rassukka.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Noki ja Tea

Noki on ihan hirmuisen paljon minun koirani. Se ei niin kauheasti pidä muista (paitsi äitiä taas ahdisteli rakkaudellaan ja läheisyyden kaipuullaan viikonloppuna Lahdessa :D ) ja se ei esimerkiksi lenkillä halua, että joku muu taluttaa (paitsi perheenjäsenet kelpaavat).

Mutta on poikkeus, jossa toistuvien todisteluiden perusteella sanoisin, että minä olen Nokille yhdentekevä. Agility. Kun pääsee agiliitämään, niin on aivan taivahisen sama, onko ohjaajana minä vai joku muu. Tai ainakin Tean ohjaus kelpaa aivan yhtä hyvin kuin minunkin.

Jos jalka ei kuntoudu, niin toiveissa on, että Noki pääsisi kuitenkin ensi kesän SM-kisoihin juoksemaan jonkun toisen ohjaajan kanssa. Ja kyllähän se siltä näyttää, että jos Tea ja Noki vain ottavat yhteisiä startteja, niin yhden nyt jo tuolla kaksikolla olemassa olevan SM-nollan kartuttaminen tarvittavaan seitsemään ei ole mikään mahdottomuus. :)

Katsokaa nyt, kun Noki on niin kovin onnellinen. Ei se vaivaudu edes vilkaisemaan minua, vaikka seistä tönötän puomin alastulon edessä kamerani kanssa. Hän on työn touhussa. :)

torstai 8. lokakuuta 2015

oujes

 Oltiin Tattiksella treenaamassa. Pikkari teki taas puomin alastuloa. Muokkasin treeniä niin, että vapautuskäskystä pääsi suorittamaan puomin edessä olleen putken ja vasta sitten tuli etupalkka. Ja välillä tehtiin sitä, että piti malttaa, vaikka vieritin pallon puomin edessä maassa. Toimi tosi hyvin! :) Pikkarin mielestä treeni oli SAIRAAN KIVA!

Puomin lisäksi yritin saada Pikan tulemaan peruskäännökseen putkesta sinkoutumisen jälkeen olevalla hypyllä. Peruskääntämisen toimivuus ensimmäisellä suorituksella jäi toteutumatta. :D Pikkari linkoutui putkesta hypyn yli - ja kohti hallin takaseinää. Minä jäin yksin hypylle pyörimään. Vasta ehkä 10 metriä singottuaan Pika kääntyi vilkaisemaan, että "Entäs sen jälkeen?!" Toisella yrityksellä otin ohjauksen kiinni niin napakasti, että Pika ei mennyt koko hypylle. Kolmannella suorituksella löytyi tasapaino kääntymisen osalta. :)

Noki teki keinua ja puomia ja muutamia kertoja keppejä.

Kola teki putki-hyppy-putki -ympyrää niin, että putkenpainot eivät riittäneet pitämään U-putkea paikoillaan. :D Kola reagoi vastakädellä tehtyyn valssiin/vastakäännökseen tosi nätisti.
Pikan silmille tulee hiki, kun on tarpeeksi kivaa. Hikisilmäinen Pikkari ja vihreät tennarit
olivat tänään kovin iloisia hallille pääsystä. Polvikaan ei vaivannut. :) 

maanantai 5. lokakuuta 2015

treenaamassa

Polvea säästävintä on viedä koirat treenaamaan. Kuulostaako hullulta? Mutta se ei ole. Treenihallissa koirat juoksevat, puurtavat hengästyneinä ja onnellisina, juoksevat palkkapallon perässä, ja minä kävelen vain hyvin rajallisen määrän askelia.

Tällä hetkellä treenin alla on mustavalkoisten juoksuA. Tehdään tällä hetkellä noin metrin korkeuteen nostettua A:ta. Noki saa venytettyä itselleen metrin, parin aikana niin hurjan vauhdin, että jos se ei keskity, se kyllä ponnistaa koko boksin yli. Onneksi apupalkkaajat jättävät tälläiset suoritukset palkkaamatta, joten Noki teki monta todella hyvää ja hurjan kovasta vauhdista koottua osumaa boksiin. Pikkarilla ei ole vastaavaa ongelmaa, ja sen laukka osuukin boksiin vaivattomasti. Nostan vähitellen A:n takaisin täyteen korkeuteen, mutta eipä tässä mikään kiire ole. Minusta ei ole juoksijaksi vielä hyvään toviin..

Tämän lisäksi Pika treenaa puomin alastulon häiriönsietokykyä. Aluksi Pikkarin oli aivan suorastaan mahdottoman vaikeaa pysyä 2o2o-paikalla, kun pudotin pallon maahan. Ylipäätään kaikki paria sekuntia pidemmät pysähdykset olivat Pikasta aika typerää puuhaa. Nyt ollaan treenattu häiriötä kaksissa treeneissä, ja Pika kestää jo sen, että vieritän pallon maata myöten, eikä se vapaudu kuin vasta käskystä. Jes! :) Ojangon treeneissä joka toinen tiistai puolestaan treenataan Pikan kanssa puomiin vauhtia. Tattiksen hallilla tuota treeniä ei ainakaan toistaiseksi tehdä, koska siellä puomi tuntuu huteralta ja Pika on jo kaksi kertaa kehitellyt typerää hidastelua puomille, kun ollaan tehty puomia Tattarisuon puomilla. Keskitytään siis Tattiksen puomilla pelkkiin alastulon häiriöihin ja Ojangossa koko puomiin. :)

Pikan kanssa on tehty jonkin verran myös putkesta eteen irtoamista ja väliin muutamia putkijarruja, jolloin Pikan pitää oikeasti katsoa ohjausta eikä vain paahtaa pää punaisena kohti horisonttia oli putkijarrua tai ei. Sekin on alkanut sujua paremmin kuin koskaan aiemmin! :)

Kola puolestaan juoksee puomia kuin hullu. Se _rakastaa_ puomin suorittamista. Kola linkoutuu täysillä puomin päästä päähän täysin itsenäisesti ja pysähtyy 2o2o-paikalle odottamaan palloa. Ja sitten puomi tehdään uudestaan. Ja uudestaan. Ja niin edelleen. Treeni on sikäli aivan loistava, että se ei ole fyysisesti repivä tai holtiton ja silti Kola rakastaa puomin juoksemista. Välillä juostaan putkeen ja sitten taas puomille.

Koirista näkee, että ne ovat treenanneet viime kuukausina vähemmän kuin koskaan aiemmin. Noki vetää aivan päättömiä vammalaukkahepuleita, murisee ja pukkihyppelee, kun sen laskee pallo suussa treenikentälle. Se juoksee ympäri kenttää aivan hepulissa. Ja Pika räyhää kuin heikkopäinen. :D Kola nyt on Kola, ja vetää nupit kaakkoon jo autossa ennen kuin tullaan hallille.

Kunpa polvi olisi pian jo kokonaan kivuton. Voin kyllä vielä olla juoksematta kuukauden, pari, kunhan vain saisi edes kävellä ongelmitta. On jalka mennyt paremmaksi kuitenkin. Tänään viimeksi töissä työkaveri sanoi, että kävelen tänään paremmin kuin aikaisemmin.

lauantai 3. lokakuuta 2015

olet ajatuksissani.

Herään. Nostan jalat sängyn laidan yli ja lasken jalkapohjat vasten lattiaa. Ajattelen sinua heti silmät avatessa ja erityisesti silloin, kun nostan takapuolen sängystä.

Kävelen aamutoimille vessaan. Ajattelen sinua koko ajan. Jokaisella askelella.

Ruokin koirat. Ajattelen sinua ja tulevaa työpäivää.

Lenkitän koirat. Jokaisella askelella ajattelen juuri sinua. Ihan jokaisella askelella. Askelten välillä mietin alamäkeä. Alamäet ovat pahimpia. Ylämäet ovat parhaita. Sitten mietin taas sinua ja sitä, että aamulenkin loppu on ylämäkeä. Huh.

Ajan töihin. Kytkintä painaessani ajattelen sinua.

Työpaikan parkkipaikalla olet jälleen ajatuksissani. Istumisen jälkeen on siirryttävä opehuoneeseen, joten siinä sinä taas olet.

Työpaikan pukuhuoneessa ajattelen sinua, kun vaihdan kenkiä.

Työpäivän aikana ajattelen sinua aina, kun olen opehuoneessa, hissiä odottamassa, hississä, luokkaan siirtymässä, ruokalaan lähtiessä, siirtyessä toiseen rakennukseen, kopioita hakiessa, askartelutarvikkeita etsiessä..

Ajattelen sinua vain vähän, kun olen luokassa. En ehdi istua tai ajatella sinua, vaan kaikki huomio menee oppilaisiin. Ja hyvä niin. Ajattelen sinua luokassa lähinnä iltapäivisin, kun yritän muistaa ja ehtiä istua edes välillä, sillä sinä muistutat olemassaolostasi, jos unohdan sinut liian pitkäksi ajaksi. En kuitenkaan ehdi istua montaakaan minuuttia, joten palaat mieleen ja poistut mielestä iltapäivätuntien ajan kiihtyvällä tahdilla.

Työpäivän jälkeen istun autoon. Ajattelen sinua ja sitä, mitä tykkäät koirien ulkoiluttamisesta.

Koiria ulkoiluttaessa ajattelen sinua jälleen joka askelella. Ihan jokaisella. Lenkiltä palatessa ajattelen sinua ja kylmäpussia.

Sohvalla istuessa olet jälleen ajatuksissani. Välillä istun lattialla tai kuntopyörän selässä ja keskityn intensiivisesti ajattelemaan sinua ja jumppaamista.

Nukkumaan käydessä ajattelen, kummalla kyljellä sinä mieluummin nukut juuri tällä hetkellä. Entä hetken kuluttua?

Yöllä herään miettimään sinua, muutamia kertoja.

Sitten on taas aamu. Lasken jalat sängystä. Jalkapohjat osuvat lattiaan. Mietin, mitä sinulle tällä hetkellä kuuluu. Uusi päivä alkaa.

Olen aika väsynyt ajattelemaan sinua.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

synttärionnea!

Pikkari täytti viikko sitten 3 vuotta. Aikuinen poika! Pika on kyllä vakavoitunutkin tässä lähikuukausina, tosin kopterihäntä nyt ei katoa mihinkään, kuten ei myöskään laajamittainen ystävällisyys ja avoimuus. Mutta ei sitä aikuinen poika nyt viitsi ihan jokaiseen sähläykseen ja pöhköilyyn ja hassutteluun lähteä mukaan. Nii. Aikuistumisen kunniaksi käytiin Indi-siskon kanssa aksaamassa.

Kuluneella viikolla pojat ovat totutelleet taas arkeen, kun palasin töihin. Työpäivät ovat venyneet todella pitkiksi, kun yritän päästä kärryille siitä, missä ollaan menossa ja mitä pitäisi tehdä. Polven kuntoutus tuntuu työltä, kun duunipäivän jälkeen ei voi kaatua koomassa sohvalle, vaan koirien ulkoilutusten lisäksi oikeastaan kaikki muu aika kuluu kuntopyörän selässä tai lattialla polven ojennus- ja koukistustreeniä treenaten.
Sisko ja mä. 

Katsokaa hänen viixiään. :D Ne on aikuismaisesti vahattu asentoon.
Synttäreiden jälkeen herra Pikkari pääsi turkistaan. Parturin lattialle jäi myös rokkitukka, joten nyt lähdetään rakentamaan uusia kampauksia ihan puhtaalta pöydältä. 

Tänään käytiin Ojangossa taas siskon kanssa aksaamassa. Sisarukset tekivät puomitreeniä. Pika meni hienosti puomia itsenäisesti, kun meikäläisestä ei noita juoksuaskelia ihan lähiviikkoina irtoa. Maiju namitti 2o2o-paikkaa ja minä palkkasin heittämällä pallon puomin alastulolta eteen vapautumiskäskyn palkaksi. Sen lisäksi tehtiin parit itsenäiset keinut ja kepit. 

Nokin kanssa aloitettiin juoksuA:n boksi ihan alusta, koska Noki keksi loikata A:n yhdellä alastulolaukalla. Ja kun nyt on aikaa hinkata alusta pitäen, niin tehdään sitten niin. Maiju etupalkkasi juustolla boksia ja minä keskityin nakuttelemaan osumat. 

Huomenna mennään Maijalle trimmitalkoita pitämään. Perjantaina turkistaan pääsivät Musti ja Pika. Huomenna nakulaisiin liittyy Kola. Ja ehkä Nokikin. 

pieni&ISO, iloinen&ÄREÄ - rodun ääripäät

Hän, jolla on rintakehää - ja hän, jonka kroppa on mallia silakka. 

tiistai 15. syyskuuta 2015

luonnetestissä.. ei vaan luonnontestissä

Täällä on käynnissä oikea luontodokumentti, kun toisaalla luontoäiti kuiskii Pikkarin korvaan, että "täytät viiden päivän kuluttua 3 vuotta ja olet silloin aikuinen mies, ja mitenkäs se aikuinen mies on kahden kastraattikuorolaisen alamaisena!?" ja toisaalla luontoäiti pelästyttelee ja luonnetestaa omilla välineillään.

Pikan käytöksessä on huomannut aikuistumista tässä ihan lähiviikkoina. Kyllä se edelleenkin telmii ja riehaa Nokin kanssa metsässä, mutta kotona Pikkari mieluummin asettelisi alaleukaansa Nokin selälle ja testailisi, että "jospa humppaisin, tai muutoin alistuisit tahtooni?" Indin kanssa lenkillä Pika innostui riehumaan pari melko laimeaa kertaa, muun ajan se töpsötteli hyvin omanarvontuntoisena ja ryhdikkäänä Aikuisena Poikana omia teitään. Ja Kolan kanssa täällä on edelleen käynnissä johtoportaan neuvottelut. Pikalla on työhakemus vetämässä firman ykkösmieheksi, mutta ikävä kyllä Kola ei ole omasta mielestään yhtään jäämässä eläkkeelle. Eikä Nokiltakaan voi kysellä suosituksia Pikan työhakemukseen. Noki on uskollinen ja lojaali nykyiselle johtoportaalle ja varsin tyytyväinen suosikkialamaisen asemaansa. Ja kuka hölmö sitä lähtisi vallanvaihtoa tukemaan, jos nykyinen pomo osoittaa mieltymystään ja luottamustaan? Ei ainakaan Noki. Näin ollen Noki on aina valmiina asettumaan Kolan puolelle, jos Pikkari vähänkin kokeilee kepillä jäätä. Ja Pikkarihan kokeilee. Eikä tämä ole mennyt ohi Kolan silmien. Kuri ja nuhde tiukkenee sitä mukaa, kun Pikkarin keppi koputtelee jäätä. Hyvin sopuisasti ne elelevät, eikä täällä ole käynnissä mikään avoin sisällissota. Mutta sitten välillä Pikkarin vaan on pakko jähmettyä betoniporsaaksi häntä tikkuna ja testata, että väistääkö Kola, jos tässä seistä tökötän ja näytän uskottavalta. Ei väistä. Joko Kola on hiljaa tai Kola murisee. Ja jos se ei riitä, Kola murisee ja vilauttaa kulmahampaita. Siinä kohdassa ainakin tähän asti Pikkarin pokka on katkennut ja se liukenee paikalta. Ja siinä se. Sitten jatketaan taas normaalia elämää.

Pika haluaisi päästä sohvalle, mutta Kola on edessä. Pika testaa ennen videoinnin aloittamista hiljaisella murinalla painostamista. Ei toimi. Videolla Pika tahtoisi reteästi vain marssia Kolan ohi sohvalle, mutta pokka ei riitä haastamaan. Kolan tapa hallinnoida tilannetta on kerrassaan rento ja "ei-paljon-hetkauta" -itsetuntoa hönkivä.
Pikalla saattaisi olla saumat painostamalla syrjäyttää Kola, mutta. Siinä on se mutta, jonka uskon pitävän Kolan ykkösmiehenä vielä vuosia, ehkä hamaan hautaan asti. Siinä on mutta nimeltä Noki. Noki kallistaa vaa'an niin vahvasti Kolan puolelle, että Pika olisi aavistuksen kajahtanut, jos se lähtisi haastamaan parivaljakon, joka niin selvästi pitää yhtä.

-----

Eilen illan viimeisellä lenkillä pääsin näkemään, miten luontoäiti teki Pikalle luonnetestin "haalariosion". Se on se osuus, missä yllätetään koira vetäisemällä maasta haalari pystyyn ja katsotaan, miten koira hommaan reagoi ja miten nopeasti se säikähdyksestään toipuu. Luontoäidin haalarina toimi siili. Yhtäkkiä tien yli vipeltää siili, jota laumani ei huomaa. Mutta ne huomaavat sen kyllä siinä vaiheessa, kun ollaan menossa ihan kävelytien reunassa olevan pikkuruisen puskan alle päätyneen siilin ohi. Siili pompahtaa ja alkaa suhista ja puhista ja sen jälkeen hiljenee piikkipalloksi. Kola ei varmaan näe tai kuule siiliä, joten se ei tilanteeseen reagoi oikein mitenkään. Noki säikähtää ja pakittaa, mutta metsämiesvaistot ajavat sitä tekemään jotain. Mutta mitä.. Sitä metsämiesvaistot eivät paljasta, joten Noki säntäilee ympäriinsä, murisee ja hetkittäin näyttää hieman hätääntyneen epätietoiselta. Nokille tämä ei oikein vastaa luonnetestin haalaria, koska se pelaa siilin hajusta johtuen riistavietillään.

Pikakin hypähtää siilin yllätyspomppausta ja suhinaa pakoon. Ja sitten se jähmettyy häntä pystyssä tuijottamaan, että mikä sen säikäytti. Joko se ei saa siilistä hajua, tai sitten se ei osaa tulkita saamaansa hajua, joten Pika päätyy kaartamaan ensin pois ja sitten takaisin, taas vähän kauemmas ja takaisin. Häntä pysyy pystyssä ja ryhti korkeana. Se on valmiina reagoimaan, jos suhinan aiheuttaja osoittautuu vaaralliseksi, mutta sillä ei ole pienintäkään aikomusta paeta. Se haluaisi kovasti päästä näkemään, mikä puskassa on.

En kuitenkaan halua päästää koiria siiliä kiusaamaan, joten en pääse näkemään luonnetestin lopullista lopputulosta. Pika yrittää muodostaa mielikuvaa puskassa suhisseesta yllättäjästä, mutta parin metrin päästä siilistä se ei lopultakaan onnistu. Noki puolestaan jatkaa säntäilyä ja murinaa ja haluaisi ehkä tehdä siilistä paistin tai vaihtoehtoisesti paeta, joten poistumme paikalta.

Pika ei jää säpsymään tai muistelemaan puskasuhisijaa. Se töpsöttelee menemään. Elämä jatkuu.

maanantai 14. syyskuuta 2015

1kk

Eilen tuli täsmälleen kuukausi leikkauksesta. Tänään kävelin koko päivän ilman keppejä. Ensimmäistä kertaa kuukauteen selvisin ilman apuvälineitä koko päivän. Tai no.. Ilman särkylääkkeitä en kyllä vielä selviä. Tai halua kokeilla selvitä. Ehkä ensi viikolla..

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

ruoto jumissa

Noki kävi viime viikolla Riinalla ja tänään palattiin taas Janakkalaan. Ja olihan se ruoto edelleen jumissa. Mutta eipä tuo juurikaan yllättänyt, sillä viime viikolla selkää ei saatu kokonaan auki. Eikä yllättänyt sikälikään, että Nokista kyllä edelleen näki, että selkä on kipeä. Kun se istui, selän lihakset tekivät nykivää liikettä ja selkään koskeminen sai aikaan samaa nykimistä lihaksissa. Kolaan törmäämisen hinta on ilmeisen kova, harmi kyllä.

Ensi viikolla käydään vielä kertaalleen Riinalla, ja toivottavasti sitten on saatu Nokin selkään jousto ja rentous kokonaan takaisin.

Minä puolestaan kävin fyssarilla eilen. Polvi koukistuu jo 120 astetta, joten kuntopyöräily voidaan aloittaa. Suoristamisen suhteen sitten onkin tekemistä, sillä oikea polvi on yliojentuva. Tästä syystä myös vasen täytyy saada palautettua yliojentuvaksi, jotta pystyn seisomaan tasapainoisesti. Blah. Suoristaminen on vaikeaa. En osaa rentouttaa kivulta suojaavia lihaksia - ja sitten toisaalta kipua pitäisi nimenomaan kyetä tuottamaan, koska jos kipua ei tunnu, ei tapahdu myöskään kudosten venymistä. Pitäisi pystyä painamaan polvea suoraksi aste asteelta enemmän, mutta typerät lihakset pyrkivät tahdosta riippumatta suojaamaan kivulta. Meinaa tulla isomman luokan turhauma, kun kykenen suoristamaan jalkaa vain hetkellisesti, ja melkein välittömästi lihakset palauttavat jalan tahtomattani hiuksenhienoon koukistukseen, josta ei suoristumisen lisäämisen kannalta ole mitään iloa. Todella ärsyttävää.

Toinen omituinen ja ehkä vähän hassukin huomio polven suoristamisesta on se, että kun sitten onnistun suoristamaan polvea hetkellisesti ja kivun tunnetta pääsee oikein tunnustelemaan, alkaa samalla kuvottaa ja melkein oksettaa. Jotenkin ajatus siitä, että tuotan tahallani kipua leikattuun polveen aiheuttaa kuvotusta. Olo on vähän sama kuin leikkausta seuraavana aamuna. Kipu oksettaa - vaikkei tällä kertaa edes ole mitenkään hillittömän kovaa. Vastaavalla tasolla oleva selkäkipu ei aiheuttaisi pahoinvointia, mutta jostain syystä leikattu polvi on eri asia.

tiistai 8. syyskuuta 2015

treenikentällä

Uskaltauduin sittenkin jo tänään treenikentälle koirien kanssa! Aivan mahtavaa. Kerrassaan superia.

Eihän me mitään suuria tehty, mutta sen verran, että nyt sohvalla nukkuu reporankana raukean näköinen Noki, ja Pika ja Kolakin näyttävät seesteisiltä. Ja sohvan toisessa kulmassa konettaan nakuttaa tyytyväisenä kahvia hörppivä allekirjoittanut. :)

Noki oli ainakin viime viikolla jumissa kuin rautakanki, joten se pääsi perjantaina Riinan käsittelyyn, ja huomenna mennään itse asiassa uusintakäsittelyyn varmistamaan, että miten jumissa mahtaa olla vai onko. Tästä syystä Noki teki pelkkää 2o2o-treeniä ja revittelyt jätetään siihen hetkeen, kun kroppa on varmasti treenikunnossa. Mutta voi sitä onnen ja innon määrää. Fyysisesti ei tehty juuri mitään,  mutta henkinen töräytys syöksähti ilmiselvän vahvana Nokista ulos, sillä se läähätti kuin raskaan ratatreenin jälkeen. :D

Nyt hän on onnellinen. 
Pika teki keppejä - ja hyvin se nakuttikin niitä loppuun asti, vaikka minä otin vain pari askelta keppien suuntaisesti. Ainoa haasteen paikka oli, kun lähdin ottamaan askelia todella tiukkaa takaaleikkauslinjaa kiertääkseni keppien toiselle puolelle. Mutta toisella yrityksellä tämäkin onnistui pulmitta. :) Lisäksi tehtiin parit itsenäiset keinut.

Kola puolestaan suihki puomia edestakaisin kuin heikkopäinen.

Ihan hirmu hienosti koko sakki oli tönimättä minua. Ainoastaan Nokille jouduin kaksi kertaa ärähtämään, kun sen kuppi treenin alussa oli aivan kumollaan ja energia olisi pitänyt voida purkaa vaikkapa minun rintakehääni vasten BOJOINK!kailemiseen.

Tästä se kuulkaas lähtee. Käveleminen kun sujuu tänään jo huomattavasti paremmin kuin eilen. Jesssss.

maanantai 7. syyskuuta 2015

ohjauskuvioita kerrakseen

Nyt on käytetty melkoinen määrä tunteja ja aivokapasiteettia eri ohjauskuvioiden pohdintaan. Periaatteessa kaikki viikonlopun ohjauskuviokurssin ohjaukset olivat tuttuja, mutta niiden perusopettamisen ajatus ei ollut minulle alkuunkaan selkeä. Kuten ei myöskään ollut se, mikä kussakin ohjauksessa on Se Juttu.

Turun viikonloppun aikana käytiin läpi vippaus, poikkari, sylkkäri, pakkovalssi, saksalainen, päällejuoksu, kopteri, twisti, persjättö, japanilainen, esteen lukitus yleisesti, puolivalssi, valssi, takanaleikkaus, vastakäännös, jaakotus, kabaikäännös (tai mikähän se oli), flippi, sylivekki, vekki, kepeille ohjaamiset... Ja varmaan vielä joku muu, jota en nyt saa päähäni.

Erityisesti suuren "Tätä me treenataan mun saikulla!!!!" -innostuksen saivat aikaan kopteri ja vippaus. Ja esteen lukitus. Ja.. Hahmotatte ehkä, mitä tarkoitan. Tuli ihan hurja innostus päästä treenaamaan.

Kuunteluoppilaan rooli oli tilanne huomioiden ihan täydellinen juttu. Tietoa kertyi niin hurjasti, että molempien päivien viimeiset treenitunnit menivät jo liki harakoille, kun aivot pursusivat niin paljon sisäistettävää. :D Tuli kovin hyvä mieli siitä, että tunsin ymmärtäväni, mistä puhutaan ja käsittämään ohjausten taustalla olevia periaatteita. Kurssi olisi ollut omiaan minulle ja Pikalle. En luota, enkä näe. Ja tunnen kiirettä kohdissa, joissa ei pitäisi tuntea kiirettä. En näe, mitä Pika katsoo tai mitä se on lukinnut.

Nyt on videoitu listaus siitä, millaisia pikkutreenejä etenkin Pika pääsee tekemään, kunhan saan vähän enemmän vapauksia liikkua ja liikuttaa polvea. Noki puolestaan palaa perustreeniin A:n, keinun ja puomin suhteen, sekä pääsee tutustumaan vippauksen saloihin.

Videot valuvat vähitellen lähitulevaisuuden aikana youtube-tililleni ja videoiden tähtinä loistavat Tea ja Mallu. :) 

torstai 3. syyskuuta 2015

Koirien kanssa kylässä. Ja kylässä.

Mustavalkoisten kanssa tultiin viime viikon perjantaina Helsinkiin junalla. Kyllä, kyllä, junalla. Minä, kaksi koiraa, kaksi laukkua, kepit. Matka sujui ongelmitta, kun isä kuskasi koirat ja kassit Lahdessa junaan ja Pasilassa konnari nosti laukut ulos junasta. Minä loikin kepeillä koirien kanssa Pasilassa laiturille, mistä Miika haki kassit ja koirat - ja minä loikin jälleen kepeillä perässä.

Perjantaista maanantaihin oltiin Miikalle dalmatialaisia moikkaamassa. Nokia otti aivoon. Miskaa otti aivoon. Pika ja Taimi olivat onnellisia. Noki ja Miska lähinnä möksöttivät kippuralla ja loivat murhaavia katseita ylenpalttisen onnellisiin Pikaan ja Taimiin.

Maanantaista torstaihin oltiin Maijalla. Nokia otti aivoon. Pikaa otti aivoon. Musti oli ylenpalttisen onnellinen. Ihan totta. Pikaa otti oikeasti aivoon. Rankasti. :D Musti rakasti niin maailmoja syleilevällä intensiteetillä Pikaa, että Pikan pää meinasi räjähtää. Pentu kieppui jaloissa ja vispasi häntää. Ja seuraili. Ja vispasi häntää. Ja sinkoili perässä. Ja kieppui ympärillä. HERMO MENI! totesi Pika moneen kertaan - ja hermojen menon hetkellä väisti onnesta soikeana kieppuvaa Mustia. Tämä väistämistaktiikka ei varsinaisesti toiminut pentuun.. Ainoastaan ruokakupilla Pika ihan aikuisten oikeasti totesi, että "mun kupille et tuu onneas jakamaan!" Musti ei missään vaiheessa (ruokakuppia lukuunottamatta) ottanut Pikan ja Nokin päänräjähdystunnelmia todesta. Musti vain ui liiveihin ja vispasi häntäänsä. "Jäbät, rakastan teidän murinaa!"

Noki ja Pika jaksoivat olla kiinnostuneita Mintusta. Vauvaa piti nuuskia jokaisena päivänä monen monta kertaa. Mutta hirmu hienosti mustavalkoiset malttoivat olla nuoleskelematta tai rynnistelemättä liian tunkeilevasti sitterissä tai sylissä istuneen vauvan luo.

Mustavalkoisten kanssa oli todella helppoa majoittua. Ne ovat sopivan huomaamattomia kyläilijöitä.

Nyt ollaan vihdoin kotona. Kola on vielä Lahdessa, mutta pian sekin pääsee takaisin laumaan. Jalka on aika spagetti. Erityisesti pohkeen lihakset ovat aivan täydellisen kadoksissa. Jalka tuntuu painavalta ja voimattomalta. Tänään kylläkin sain jo otettua askelia ilman keppejä. Lupa jalalla astumiseen tuli eilen. Kävelin kotiutumisen kunniaksi koirien kanssa korttelin ympäri. Matkaa kertyi ehkä 500-600 metriä. Aikaa kului varmaankin puolisen tuntia. Vauhti ei siis päätä huimaa, eikä matkakaan olisi voinut olla yhtään pidempi. Mutta eiköhän jalka palaudu vähä vähältä oikeasti käyttökuntoiseksi. Tällä hetkellä jalka tuntuu siltä, että siirryn tästä sohvalta omaan sänkyyn keppien avulla. Jalan voimat on kulutettu täysin loppuun, ja todennäköisesti menisin naamalleni, jos yrittäisin saada jalkaa kestämään askeleiden painon.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

2,5 viikkoa takana

Tällä hetkellä tuntuu aavistuksen epäuskoiselta, että olisin työkunnossa 3 viikon päästä. Mutta ehkä toipuminen ottaa harppauksen eteenpäin, kun pääsen kepeistä eroon ja jalan lihakset palaavat taas aktiiviseen käyttöön.

Ranteet ovat huonina. Ei tee mieli siirtyillä edes sohvalla ranteiden varassa.
Pikkurillit, erityisesti vasen, tuntuu inhottavalta. Ehkä orastava jännetupen tulehdus tai vastaava?
Pohkeessa tuntuu vähän samalta kuin huitoisi nokkosilla ihoa. Ihoa kihelmöi ja polttelee. Kihelmöinti ja polttelu tuntuvat siinä kohdassa, missä tunnoton muuttuu tuntevaksi. Lisäksi säären kudoksilla on tottumista siihen, että koukistaessa kudokset kiristyvät. Sekin polttelee jalan sisällä, kun sopivasti koukistaa. Myös tunnottomaan säären alueeseen on tottumista.

Näiden kanssa kyllä selviää ja poltteluun on aika tottunut jo. Aluksi se tuntui hurjalta.

Ikävintä on se, että jalka kerää nestettä, jos olen missään muussa kuin makuuasennossa. Nesteen kertyminen ei satu, mutta tunne on kerrassaan ällöttävä. Pohkeesta tulee pinkeä ja iho tuntuu kireältä. Ja kun nestettä on päässyt kertymään, sen poistuminen tuntuu kestävän ikuisuuden, vaikka makaisi sohvalla jalka kohotettuna.

Polvi koukistuu tällä hetkellä noin 90 astetta ja suoristuu hyvin, joskin suoristaminen vielä toistaiseksi vihloo varsinkin aluksi.

Näistä lähtökohdista ei siis tunnu siltä, että olisin kolmen viikon päästä valmis seisomaan 5-8 tuntia yhtä soittoa, kun tällä hetkellä pyrin pääsemään makuuasentoon alle vartin istumisen tai seisomisen jälkeen, jos vain mahdollista.

Mutta kuten sanottua, ehkä asiat lähtevät etenemään, kun kepeistä luopumisen jälkeen jalan aineenvaihdunta saa vauhtia lihasten käytöstä.

torstai 27. elokuuta 2015

Helsingissä

Tiistaina fyssari ja reissu työpaikalle moikkaamaan ihania kollegoita. :)
Keskiviikkona vanhempainilta ja junamatka Lahteen.

Näiden kahden päivän perusteella hahmotan, miksi olen saikulla, vaikka töissä vierailu tiistaina sujui keppejä lukuunottamatta vaivattomasti. Jalka ei tahtonut enää keskiviikkona junassa tehdä yhteistyötä, vaan keräsi nestettä, tuntui inhottavalta ja pisti vääntelehtimään junan penkissä. Sohvalla maatessa ei tunnu kipeältä tai saikkulaiselta. Mutta kahden jalkeillaolopäivän jälkeen käsien lihakset ovat kuin tulessa ja jalkaa ei todellakaan tee mieli pitää kohti maata yhtään ylimääräistä hetkeä.

Reisilihastreeninä tänäänkin 300-600 toistoa kahta erilaista liikettä. Lisäksi muutama muukin liike, joten päiviin on tullut edes aavistus lisää sisältöä.

Hämmästyttävintä Helsingin keikassa oli se, että Lahteen palatessa Pika ilmiselvästi tunnisti minut ja oli häkellyttävän onnellinen. :D Se kieppui jaloissa enemmän kuin yleensä ja lopulta käpertyi kylkeen sohvalle. Härtsyygeli, ei se koskaan harrasta tuollaista hempeilyä. :D

tiistai 25. elokuuta 2015

fyssari

Koirat ovat käyneet fyssaroitavana kerran jos toisenkin, mutta minä olen fyssarilla käynyt viimeksi opiskeluaikana joskus liki 15 vuotta sitten.

Fyssarin tuomio: polvi suoristuu erinomaisesti, koukistuu hyvin ja tuntuu tukevalta. Kehuja sain hyvin pelittävästä reisilihaksesta. Ensin tuntui oudolta, kun en oikein osannutkaan hallita reisilihaksen supistamista ja rentouttamista annetun ohjeen mukaisesti, mutta löytyihän se reisilihas, kun ensin tehtiin treeni kertaalleen terveellä polvella. Ihmeellisesti aivot unohtavat, miten lihasta hallitaan.

Kotiläksy: yhteensä 300-600kpl kahta erilaista reisilihasliikettä päivässä (15 suorituksen sarjoina), jalan koukistamista ja kuminauhatreeniä.

Tällä hetkellä on siis erinomaiset pohjat lähteä kuntouttamaan polvea ihan urakalla siinä vaiheessa, kun koko painon saa taas varata jalalle. Siihen asti tehdään jalan oman painon vastuksella ja kuritetaan reisilihasta, jotta se olisi mahdollisimman hyvässä kunnossa, kun aloitetaan varsinainen kuntoutus.

Ranteisiin ei ikävä kyllä ole mitään taikakeinoa. Valmistaudun siis istumaan ja makaamaan vielä viikon ja toivon, että ensi viikolla ortopedin jälkitarkastuksessa saan luvan laittaa koko painon vasemmallekin jalalle, jolloin ranteet pääsevät kropan kannattelusta.

Eturistiside ja kierukka, olkaa valmiina. Tästä alkaa paluu kisakentille.

maanantai 24. elokuuta 2015

ruma sana.

Kaunis ajatus: Käyn kaupassa. Sinne on matkaa noin 200 metriä.

Todellisuus:
1) Hissin oven avaaminen kepit kädessä on todella hankalaa. Ovi on painava ja lämähtää kiinni, kun yritän ehtiä tönäisemään toisen kyynärsauvan oven väliin. Lopulta pääsen hissiin.
2) Hissistä poistuminen on vähintään yhtä vaikeaa kuin hissiin meneminen. Nojaan otsalla painavaan oveen ja yritän mahtua keppeineni oven raosta ennen kuin ovi paiskautuu kiinni.
3) Ulko-ovi on painava ja ulko-oven edessä on ritilikkö, johon pelkään keppien juuttuvan. Pääsen kuitenkin ulos otsalla ovea työntämällä.

Olen ulkona.

Ensimmäiset 10 metriä menevät ihan sillä tavalla niin normaalisti kuin nyt voi mennä. Sitten alkaa sattua ranteisiin. Muutaman askelen välein muutan ranteiden asentoa ja lepään hetken. Ohi kulkevat ihmiset herättävät seuraavanlaisen ajatuksen: "Nyt jos kukaan pysähtyy jututtamaan, niin suusta purkautuu jostain hyvin syvältä jotain äärimmäisen epäasiallista." ..ja hetkeä myöhemmin, kun lepään jälleen ja yritän ajatella, että koko kauppareissusta noin kuudesosa on jo edetty, JEE, niin jeen läpi puskee väkisin mieleen, että "jos kukaan tulee sanomaan mitään vähäisenkin humoristista, niin huitaisen kyynärsauvalla".

Rappuset. Niitä ei voi ylittää, niitä ei voi alittaa, täytyy mennä läpi. HEHE. (Oikeasti ei naurata vähäisintäkään määrää tällä hetkellä.) Ranteisiin sattuu. Joku tulee rappusissa ohitseni. Lepään hetken ja nousen sitten taas muutaman rappusen. Joku raahaa rappusia ohitseni polkupyörän ja minä lepään taas hetken.

Olen kaupassa.

1) Ranteet kirkuvat.
2) Yritän ottaa leivän leipähyllystä. Kepit meinaavat kaatua.
3) Yritän saada hyllystä lopulta poimimani leivän kauppakassiin. En saa kassia auki, kun toinen käsi on varattu keppien pystyssä pitämiselle ja toisessa on leipä. Ohitseni tunkee kiireisiä ihmisiä. Yritän olla olematta tiellä ja edessä, eikä se varsinaisesti auta leivän kassiin laittamisen kanssa. Lopulta leipä kuin ihmeen kaupalla sujahtaa kauppakassiin.
4) Yritän tunkea leivän seuraksi kassiin kylmäkaapista poimimaani einestä. Selän takana hönkii kiireisiä ihmisiä, jotka haluavat samalle kylmäkaapille. Lopetan yrittämisen ja könkkään eines ja kepit kourassa muutaman askelen sivummalle.
5) Ranteisiin sattuu. Ja nyt sattuu myös terveeseen jalkaan, joka alkaa olla kaikesta tästä yhdellä jalalla painon pitämisestä väsynyt.
6) Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen olen päässyt lähi-Alepan käytäviä pitkin kassalle asti. Maksan ostokset. Keppi kaatuu lattialle, kun pakkaan kassia.

Olen kaupan ulkopuolella.

Tungen kädet kauppakassin sankoihin ja muokkaan kassista repun. Kotimatka on 200 metriä ja siinä on 195 metriä liikaa. Hiki valuu pitkin ohimoa, kun otan askelia, lepään, otan askelia ja lepään. Ja odotan sitä hetkeä, kun joku ystävällinen ihminen pysähtyy juttelemaan. Olen aivan varma, että joku pysähtyy ja olen aivan varma, että en pysty joko vastaamaan tai vastaan jotain kohtuuttoman asiatonta.

Paluumatka: Rappuset. Ulko-ovi. Hissiin pääseminen. Hissistä pois pääseminen. Kodin ovi. Ostosten kaappiin laittaminen.

Kaikki on vaikeaa. Eikä oikeastaan edes vaikeaa. Kaikki tuntuu liki mahdottomalta. Yksi lähikaupassa käynti, eikä siinä ollut ainoaakaan helposti sujuvaa hetkeä.

En tajua, millaiset rutiinit kehittää ihminen, joka kulkee jatkuvasti keppien avulla. Yleensä olen aika hyvä keksimään mielikuvituksekkaita juttuja, mutta nyt en kyennyt keksimään esimerkiksi hissin oven avaamiseen mitään näppärää tapaa. Tai tavaroiden hyllystä poimimseen. Tai tavaroiden pussiin laittamiseen.

Toivottavasti huomenna fyssari kehittää edes jonkun kikkakolmosen ranteisiin.. Ja onneksi pizzaa voi tilata alaovelle. (Vaikka rehellisyyden nimissä juuri tällä hetkellä ei tekisi mieli päättää tätä blogipostausta positiiviseen ajatukseen vaan upota siihen tunteeseen, että sormet ovat jäykät ja ranteisiin sattuu.)

Kuva > 1000 sanaa


sunnuntai 23. elokuuta 2015

Päivä 11

Näin tänään. Same old, same old.

lauantai 22. elokuuta 2015

Päivä kunto

Ranteisiin sattuu. Sormet ovat kuin reuman jäykistämät. Pohkeessä ja sääressä sattuu siihen rajapintaan, missä tunnoton muuttuu tuntevaksi.

Ei siis mitään kauheaa kärsimystä. Ensimmäisen päivän kipumäärän lisäksi kuitenkin yllättää tämä käsien kanssa taisteleminen. Olin ehkä etäisesti ajatellut (sen minkä töiden alun sekoilussa ehdin), että polvi on ensialkuun se kipeä juttu - tosin ei niiiiin kipeä, ettenkö sitä kestäisi, sillä kuvittelisin kipukynnykseni olevan kohtalaisen korkeaksi siedättynyt selän kanssa taistellessa. Ehkä siksi tämä ranneasia tuntuu todella turhauttavalta. En olisi osannut tätä pulmaa ennalta arvata. Vähäinen toimintakyky rajoittuu entisestään, kun sohvalta nouseminen ei juurikaan houkuta.

perjantai 21. elokuuta 2015

Mustelmia

8 päivää siinä kesti, että mustelmat valuivat nilkkaan asti. Polvi on hempeän keltavioletti ja nilkka haalean vihreä. Kaunista.

Ja sitten vielä lista siitä, miten kaikkea aktiivista ja järjellistä tekemistä olen viikon sisällä keksinyt:
1. Makaan sohvalla ja selaan nettiä Samsungin pädillä.
2. Makaan sohvalla ja selaan nettiä Samsungin kännykällä (,koska pädin akku on latauksessa ja laturin piuha ei ylety sohvalle asti).
3. Istun sohvalla ja juon kahvia ja selaan nettiä.
4. Makaan sängyssä ja katson Netflixistä ohjelmia. (13-vuotiaan tytön maapallonympäripurjehdusdokkari oli kiinnostava.)
5. Istun mökin pihalla tuolissa ja selaan nettiä.
6. Makaan sohvalla ja kirjoitan blogiin.
7. Otan kännykällä tai pädillä kuvia koirista ja lataan niitä blogiin tai faceen.
8. Nukun päiväunet sohvalla.
9. Makaan sohvalla ja katson televisiota.
10. Siirryn paikasta paikkaan sauvojen kanssa ja yritän keksiä mitä mielikuvituksekkaampia tapoja kantaa (tai esim työnnellä keittiöjakkaran avulla) lounas keittiöstä sohvalle (koska istuminen korkealla keittiön tuolilla on inhottavan tuntuista).

Aika monipuolista, vai kuinka? Ei meinaa millään ehtimään tekemään tuota kaikkea ja kiirettä pitelee tälläkin hetkellä, kun yritän ehtiä kirjoittamaan tätä blogitekstiä JA makaamaan samaan aikaan sohvalla. Huh.
Aika kuluu kuin siivillä, kun kuvaa koiria ja tekee kuvista kollaaseja. Tämän tekemiseen meni ainakin 15 minuuttia.

torstai 20. elokuuta 2015

Auts.

Kämmenet eivät arvosta pienintäkään vähää kepeillä liikkumista. Eipä paljon tee mieli pistää painoa käsille, mutta ei painoa jalallekaan voi laittaa. Vaihtoehtona mieleen tulee ainoastaan kieriminen. Toistaiseksi ajatus sinne tänne kierimisestä vielä vähän naurattaa.

Mutta ihan oikeasti ja ilman vitsailua: tuhannesti mieluummin keskittyisin jalan paranteluun kuin yrittäisin keksiä keinoja liikkua ilman kahta kättä ja yhtä jalkaa. Yhdellä jalalla pomppiminenkaan ei ole vaihtoehto, kun tömähdys ei tunnu edes ajatuksen tasolla hyvältä operoidussa jalassa.

tiistai 18. elokuuta 2015

pikku-kalifi

Lahdessa sohvan selkänojassa on Kolan kokoinen kuoppa. Kola kiipesi aikanaan Nalle-villakoirapapparaista karkuun sohvan selkänojalle ja siitä asti se on ollut Kolan paikka. Ja siellä Kola tälläkin hetkellä nukkuu.

Siellä ei tietääkseni ole koskaan käynyt yksikään toinen koira. Eikä yksikään koira tietääkseni ole sinne edes halunnut. Ei tietenkään, koska se on Kolan paikka.

Ja sitten tuli Pika.

Meni kyllä ihan täysin hihityksen puolelle, kun Pika äsken täysin arvaamatta hyppäsi sohvalle, tuijotteli muutaman sekunnin ajan sohvan selkänojaa ja sen jälkeen lähti päättäväisesti kipuamaan selkänojalle. :D Kola ei tuolloin tietenkään ollut selkänojalla nukkumassa, joten reitti oli selvä. Kuinkakohan kauan Pika on tätä pikku-kalifin jättioperaatiotaan suunnitellut? Siellä Pika sitten tepsutteli ja istuskeli hetken - ja laskeutui sitten alas. Selkänojan päällä ei ollut mitään Pikaa kiinnostavaa, eikä se näyttänyt etsivän mitään. Se kai halusi vain käydä selkänojalla, koska "mä voin, jos mä haluan - JA MÄ HALUAN".

Päivän polvi

Päivä viisi, ja mustelmat alkavat vihdoin koristaa polvea, säärtä ja polvitaivetta. Reisilihastreeniä on tullut tehtyä ihan kiitettävästi, eikä reiden voima tunnu yhtään kadonneelta, vaan toimii samalla tavalla kuin oikea jalkakin. Viikon päästä fyssarilla saa toivottavasti jotain uusia harjoitteita.

Päivät etenevät kuin Päiväni murmelina -leffassa.


maanantai 17. elokuuta 2015

Päivä 4

Tikkien poistoon on aikaa viikko. Haavat jatkavat ystävällistä linjaansa.

Koirat (etenkin Pika) ovat oppineet erilaisen lähestymistavan. Yleensä ne ryntäävät aamulla hääräämään ympärillä, mutta nyt ne tulevat vauhdilla päin ja pysähtyvät metriä ennen minua. Varsinkin Pika on kovin varovainen ja tulee ihan lähelle vain pyynnöstä. Koirat eivät hypi päin tai törmäile minuun edes silloin, kun könkkään päästämään niitä pihalle. Toki myös itse yritän sijoittua niin, etteivät vahingossakaan kaada tai satuta, mutta eipä ole tarvinnut kertaakaan ryhtyä vaikka karjumalla häätämään kohti sinkoavaa laumaa. Hyvin ovat osanneet varoa muutenkin.

Kunpa saisi jo laskea painoa operoidulle jalallekin.. Kämmenet ja ranteet eivät varsinaisesti arvosta kyynärsauvoilla kulkemista.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Päivä nro 3

Haavat näyttävät hyviltä. Ystävällisiltä. Polvitaipeessa on mustelmien alkuja, ja jalka on välillä turvonnut. Polvi kuitenkin oikenee hyvin ja koukistuukin jonkin verran. Koukistaa saa 60 astetta ja suoraksi pitäisi saada mahdollisimman pian. Painoa saa varata jalalle 10-15 kiloa, mikä on tosi vähän. Käytännössä siis pelkkä jalan oma paino, ei muuta. Vatsalihakset ovat lievästi kipeät jalan siirtelemisestä. Unirytmi hakee muotoaan, kun makailua on niin paljon aamusta aamuun. Kolmelta ja kuudelta heräsin selaamaan nettiä ja olisin voinut aloittaa uuden päivän makailemisineen. Sain sentään nukahdettua jossakin vaiheessa.

Opittua: kannattaa nousta ylös terve kylki edellä. Kannattaa istua terve kylki edellä. Panacod ei vaikuta minuun väsyttävästi tai sekoita päätä. Minusta puuttuu kai joku ratkaiseva entsyymi, joka auttaisi elimistöä valmistamaan kodeiinista morfiiniperäisiä aineita. Niinpä kipu kyllä vähenee, mutta kodeiini on aika turhaa noin muuten. Oxycontineja en ole syönyt enää eilen ja tänään. Ne olivat sen verran heavyä shittiä, että nukkumiseen meni useita tunteja lääkkeen ottamisen jälkeen. Pää ei mennyt pehmeäksi niistäkään, väsyneeksi kylläkin.

Ja eriyisesti opittua: jalkaa voi kutittaa, vaikkei siinä ole tuntoa. Se on inhottavaa. Säärtä kutittaa, mutta voin yhtä hyvin raapia tätä pädin kosketusnäyttöä, sillä se auttaa kutinaan yhtä paljon ja tuntuukin melkolailla samalta. Kuin raapisi jotakin sileää esinettä. Kutinaan raapimisella ei ole mitään vaikutusta. Kerrassaan inhottavaa.

Olisipa ulkona hengailu helpompaa.. Maahan istuminen ei onnistu - eikä varsinkaan maasta ylös nouseminen. Ja tuolissa istumisen ongelma onse, että painovoima vetää jalkaan turvotusta, mikä tuntuu kurjalta. Onneksi kivut kuitenkin ovat enää vain kalpea muisto ensimmäisen päivän kipuihin verrattuna.